28.3.2009

Hyvää 23-viikkoispäivää sinulle vauva!

Enää viisi päivää, ja days to go -laskuri pyörähtää alle sadan. Hurjaa, aivan juurihan mä odotin, että tulis sata täyteen sillä days so far -puolella. Eikä ole enää kovinkaan montaa viikkoa siihen, kun toinen kolmannes kääntyy kolmanneksi - ja viimeiseksi. Kääk.

Tiivistettynä voisi sanoa, että kun en osannut nauttia raskaudesta henkisesti, se oli helppoa fyysisesti - ja päinvastoin. Ensimmäisinä kuukausina mietin jatkuvasti, onko siellä kaikki hyvin, ja koko homma tuntui kovin epävarmalta ja epätodelliselta. Yritin ylipäätään sopeutua ajatukseen melkoisena yllätyksenä tulleesta elämänmuutoksesta. Olimme juuri ehtineet sopia, että pikkuhiljaa voisimme antaa vauvalle mahdollisuuden, ja bang - testi näytti plussaa.

Totta kai ymmärrän, että olemme varsin onnellisessa asemassa. Olen seurannut läheltä useampaakin rakasta ihmistä, jotka ovat haaveilleet lapsesta paljon meitä kauemmin, ja haaveilevat - ja surevat - asiaa edelleen. Tietenkään en haluaisi vaihtaa tätä siihen. Sydän särkyy jo sivustakatsojan ja kuuntelijan roolissa.

Silti alkuvaihe oli minusta rankkaa. En ollut ehtinyt käsitellä päässäni montaakaan asiaa, ja kadehdin asiaan valmistautuneita tulevia äitejä, joiden ensimmäinen reaktio oli jotain muuta kuin hysteerinen paniikki ja epäusko. Ja tiedän, että jokainen käy läpi epävarmoja tunteita, mutta silti väitän, että yllätysraskaudessa päälle iskee vielä isompi aalto ristiriitaisia ajatuksia.

Samaan aikaan hermoilin siitä, jatkuuko epätodelliselta tuntuva raskaus. Välillä tuntui, että ehkä jotain kamalaa tapahtuu, koska omat ajatukseni ovat niin sekaisin. Että jos edes vahingossa mietin jotain negatiivista, minua rankaistaan ja tämä alkanut elämä otetaan minulta pois. Eikä tilannetta helpottanut se, että asiaa piti salailla ja jouduin valehtelemaan vähän sinne sun tänne.

Puolivälin jälkeen olen alkanut nauttia raskaudesta henkisesti ihan eri tavalla. Beibe potkii ja myllertää niin vilkkaasti, että ainakaan kovin pitkiä epätoivon hetkiä vauvan hyvinvoinnista tulee enää harvoin. Olen alkanut odottaa kovasti sitä hetkeä, kun saan syliini meidän tekemän pienen olennon - en mitä tahansa lasta, vaan juuri tämän vauvan, joka kasvaa minun sisälläni.

Sitä mukaa, kun henkisesti helpottaa, fyysisesti homma vaikeutuu. Liitoskivut herättävät yöllä kylkeä kääntäessä, ja välillä hermostuminen kipuun ja omaan kömpelyyteen nostaa kyyneleet silmiin. Selkä jumittaa. Hengästyttää ja turvottaa. Eikä tämä mitä ilmeisimmin ainakaan tulevien kuukausien aikana. Ärsyttää pyytää kavereita hidastamaan kävelytahtia ja ärsyttää pyytää miestä nostamaan sitä, antamaan tätä ja auttamaan yhdessä sun toisessa asiassa. (Esimerkiksi bikinirajojen siistimisessä, toim.huom.)

Mieluummin silti kaikki vaivat ja kolotukset kuin se kamala päänsisäinen sotku. Totta kai epävarmuuksia ja ihmetyksiä pyörii päässä nytkin, mutta ne ovat jotenkin hallittavissa. Sitä paitsi vatsan sisäiset bileet saavat mut takuuvarmasti hymyilemään. Olisi ihanaa pystyä tekemään asioita myös raskauden loppupuolella. Olisi ihanaa olla hyvinvoiva ja seesteinen ja tuntea itsensä sensuelliksi ja kauniiksi ja harrastaa säännöllisesti kiihkeää seksiä. Olisi ihanaa, jos viimeiset kuukaudet kuluisivat nopeasti ja vaivattomasti.

Kaikista eniten toivon kuitenkin, että saamme heinäkuussa nuuhkia meidän ikiomaa pientä ihmistä, jolla on edessään koko ihana, kamala elämä. Muusta viis, pääasia että saadaan "lilla Z" terveenä kotiin. Kyllä mä tämän loppuajan vielä kestän, vaikka vähän valitankin. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti