Seitsemän kuukautta

Igge täyttää tänään (kello näyttää olevan nyt tasan 0.00) seitsemän kuukautta. Taas mun pieni on kuukauden vanhempi, huiskis vaan! Vaikka tätä merkkipaalua ei nyt sitten juhlistetakaan neuvolalla, koska Helsinki säästää, niin kirjattakoon silti ylös kuukauden saavutuksia.

Istumistaito on vahvassa nosteessa. Syöttötuolissa Igge istuksii aivan muina miehinä, ja melko tukevasti myös lattialla. Ympäristön on kuitenkin syytä olla pehmustettu, sillä innostuksissaan kaveri huitoo ja heiluu kuin heinämies, jolloin pää vetää helposti lopunkin kropan painopisteen yli, minkä seurauksena sankarimme kellahtaa kumoon.

Konttauskykyä tavoitellaan ahkerasti. Ryömimishommat ovatkin nyt aivan last season, ja sen sijaan urhea pieni mies kiskoo itseään konttausasentoon huojumaan tahi mielenkiintoiseen, jonkinlaista jooga-asanaa muistuttavaan asentoon, jossa hän pönöttää tikkusuorana pelkkien varpaidensa ja kämmeniensä varassa. Jollain kumman keinolla Igge myös liikkuu pitkiäkin matkoja ympäriinsä, vaikka perinteistä vatsaryömintää en ole todistanut. Ilmeisesti eteneminen tapahtuu enimmäkseen taaksepäin ja akselin ympäri pyörien.

Motoriset taidot tuntuvat edistyneen taas paljon. Pienten kiinnostavien asioiden tutkiminen muistuttaa jo pinsettiotetta, ja tavarat siirtyvät vaivatta kädestä toiseen, pöydälle tai lattialle ja taas käteen. Tutin suuhunvientikin onnistuu, ja joskus kärsivällisyys riittää myös pyörittelemään sitä niin kauan, että tiensä odottavaan kitaan löytää nimenomaan se kumi(tai no, silikoni-)osa eikä tutin kova reuna. Ihanista ihaninta on tarrata äidin tukkaan ja viuhtoa käsillä, äiti vaan on tylsä eikä oikein tykkää tästä leikistä. Motoriikan kehittymisestä kertoo kai sekin, että tissintuskissaan Igge alkaa pokkana kiskoa kaula-aukkoa ja/tai liivien olkaimia ja löytää kyllä tiensä lohdun luokse melko omituisissakin asennoissa.

Ruokapuolella on siirrytty vastikään neljän kiinteän aterian malliin. Aamupalaksi nautitaan maidon lisäksi puuroa tai hedelmäsosetta, lisäksi päiväohjelmaan kuuluvat lounas, päivällinen ja iltapuuro. Maidontarpeen täyttää toistaiseksi pelkkä äidinmaito, ja vedenjuontia harjoitellaan lähinnä tulevaa reissua silmällä pitäen. Omin avuin Igge on napostellut muun muassa päärynää, omenaa ja tietenkin suurta suosikkiaan maissinaksuja, joissa ei äidin mielestä ole muuta vikaa kuin se, että ne sotkevat aivan jumalattomasti.

Yöt ovat taas vähän rauhoittuneet (kop, kop). Lapsen rauhoittamista tissillä, lauluilla ja muilla erikoisaktiviteeteilla on vähennetty ja tilalla on käytetty tassuttelua. Aluksi siitä aiheutui melkoisia raivareita, mutta nyt tuntuu, että välillä homma jopa toimii. Igge syö nyt 1-2 kertaa yössä, mikä on toistaiseksi ihan ok. Heräilyä on välillä enemmän, välillä vähemmän - viime yönä ipana nukkui putkeen välin 22.30 - 07.30, mutta toissa yönä taas heräiltiin varmaan neljä viisi kertaa.

Oma tahto on vahvistunut ja tulee esille aiempaa selvemmin. Kun kaveri päättää, että joku homma ei huvita, niin se ei sitten todellakaan huvita, mikä ei myöskään jää kenellekään epäselväksi. Igge räyhää ja sätkii, kun ei saa tahtoaan läpi, mutta eikös se ole niin, että vanhempien tehtävänä on myös opettaa lapsi käsittelemään pettymyksiä. Sitä meillä siis jo kovasti harjoitellaan.

Äänimaailma laajenee (ja voimistuu) päivä päivältä. Suosikkeja ovat edelleen äitäitäitäi, mamamamama ja papapapa. Välillä kuuluu myös vauvauvau tai väyväyväy. Lisäksi Igge pärisee useammallakin tavalla ja tekee huulilla naksutteluääniä. Juu ja hekottaa ääneen huvittaville asioille, kuten esimerkiksi tänään sille, kun mä ruuvasin kasaan yhtä hyllyä ja huokaisin sitten kovaan ääneen että puuh. Se oli jostain syystä aivan järjettömän lystikästä, tyyppi kätkätti minuuttitolkulla, että nytpä vasta vitsin murjaisit. (Lienee turha edes lisätä, että minä tietysti puuhkin naurunmetsästysinnossani puoli iltaa niin, että hyvä ettei happi loppunut.)

Yksi askel pois vauvamaailmasta otettiin toissapäivänä, kun vaunujen kantokoppa purettiin lämpöpussiksi ja Igge siirtyi matkustamaan rattaissa. Mulle tuli tippa linssiin, kun mietin, miten pieni tirppana tuo pikku otus oli heinäkuussa. Eihän se täyttänyt edes puolta siitä kopasta, vaan koppaan mahtui vaivatta myös ostoskassi. Ja nyt mun pieni vauva jo matkustaa rattaissa. Niisk.

Pikkuhiljaa olen alkanut miettiä myös rinnasta vieroittamista. Kun tullaan matkalta, Igge on kahdeksan kuukautta. Miksikään taaperoimettäjäksi minusta ei ole, joten ehkäpä tuossa kahdeksan, yhdeksän kuukauden kohdalla voitaisiin ryhtyä siirtymään pikkuhiljaa muihin juomatapoihin. Sitä en vielä tiedä, että milloin tässä maitobaarissa annetaan valomerkki, mutta veikkaisin, että tuolla vapun ja juhannuksen välissä. (Sellainenkin ajatus mulla vähän on, että olishan se kiva ehtiä olla muutama kuukausi ihan normaalitilassa ennen kuin Igelle toivon mukaan sitten syssymmällä tai talvemmalla mahdollisesti aletaan hautoa sisarusta...)

Mutta nyt ei haudota kyllä mitään muuta kuin sitä, että huomenna pääsen Anna Puun konserttiin ja viinille. Tulee TODELLA tarpeeseen, pinna on ollut aika pinkeenä täällä puolin ja toisin (viittaan armaaseen puoliskooni, en Iggeen). Siihen auttaa erinomaisesti hyvä punkku tai skumppa, avautumismahdollisuus sekä toivon mukaan hieno keikka.

Maanantaina alkaa sitten melkoisen ohjelmantäyteinen viikko, joka huipentuu siihen, että lauantai-iltana startataan kohti lämpöä. Heihei hanget ja hämärä, ei tuu ikävä!

Vauva harrastaa

Yhden pötkylän kanssa on helppoa lähteä kotoa ulos Suureen Maailmaan, ja Suuri Maailma tarjoaakin äideille ja vauvoille jos jonkinlaista ajanvietettä. Me ollaan Igen kanssa melkoisesti liikenteessä, melkein päivittäin käydään ainakin ulkoilemassa ja useamman kerran viikossa myös kahvittelemassa, lounastamassa tai harrastamassa jotakin vauva-aktiviteettia.

Harrastus onkin oikeastaan varsin osuva nimitys monillekin aktiviteeteille: meno on välillä vähän turhankin harrasta. Se on harmi, sillä vauva-äiti-harrastuksissa on minusta usein aivan loistavaa komiikkaa, mutta sille naureskelijaa katsotaan helposti vinoon. Harrastaminen on ilmeisen vakava asia, eikä sille parane nauraa. Hyi pois moinen epäkunnioitus ja eikun suorittamaan!

Mutta minua vaan alkaa aivan mahdottomasti naurattaa, kun esimerkiksi muskarissa mammat - minä mukaanlukien - hiihtelevät villasukissaan pökäleet sylissä pitkin jumppasalin lattiaa ja täti soittaa kanteletta ja laulaa kovin korkealta. Kuvitelkaa nyt! Vauvat lähinnä toljottavat hämmentyneen näköisenä kuka mihinkin, joku syö sormiaan, toisella valuu suupielestä metrin kuolajojo ja kolmas röyhtäilee kovaäänisesti. Igge tykkää lauluista ja loruista, mutta kun paikalla on muita vauvoja, hän keskittyy yleensä lähinnä tuijottelemaan heitä. Äidin epätoivoiset katsekontaktiyritykset (varhainen vuorovaikutus jne.) eivät paljon nappaa, kun lähistöllä PALJON mielenkiintoisempia asioita, kuten about samankokoisia kääryleitä, kattolamppuja tai omat sormet.

Entäs sitten nyt jo päättynyt vauvahieronta? Kaksi aikuista tätiä hieroi vauvanukkeja, ja me ringissä omia kullannuppujamme. Poikkeuksetta vatsan hieromisesta seurasi hurja piereskely (onneksi kuitenkin vauvojen taholta), ja rentoutuneet vauvat pissivät vuoronperään äitiensä päälle. Joku sai aina raivarin, johon puolet porukasta yhtyi samalla kun tädit yrittivät kertoa rauhallisella äänellä, miten esimerkiksi "ruotsalainen lypsäminen" suoritetaan oikeaoppisesti. Yritin ehdottaa, että eikö me voitais opettaa vauvoja hieromaan äitejä, mutta mua ei otettu oikein vakavasti. (Toisen kerran täti sanoi alussa, että no niin, nyt otetaan sitten vaatteet pois. Yritin keventää tunnelmaa kysäisemällä, että ai siis vauvoiltako, mutta täti ei oikein ymmärtänyt huumoria.)

Vauvauinti on oma - ja ymmärtääkseni myös Igen - suosikki, mutta onhan sekin aika huvittavaa. Pieni, lämmin allas täyttyy lähinnä innokkaista aikuisista, joiden seassa huljutellaan muutamaa uimapuvussaan kieltämättä melko hellyttävän näköistä ipanaa. Näiden reaktiot vaihtelevat iloisesta kiljunnasta kauhistuneeseen kiljuntaan. Osittain toiminta muistuttaa muskaria piireineen ja lauluineen, joskin sillä erotuksella, että tällä kertaa mukana ovat äitien lisäksi myös isät eikä kellään ole villasukkia. Eikä juuri muitakaan vaatteita.

En missään nimessä ylenkatso vauvaharrastuksia, pois se minusta. Minusta harrastaminen on hauskaa, etenkin kun epäilen, että tällainen touhuaminen ei onnistu ainakaan ihan samassa mittakaavassa, jos ja kun lapsia toivottavasti on joskus tulevaisuudessa ainakin kaksi. Ja toki suurin osa suhtautuu asioihin ihan rennosti. Mutta miksi joukossa lähes aina on niitä, joiden on ihan mahdotonta nauraa vähän itselleen? Miksi joillekin jopa vauvan kanssa touhuaminen tuntuu olevan suoritus, jota ei saa pilata nauramalla? Melkein kuin pääasia olisi, että kaikki tehdään ohjekirjan mukaan, eikä suinkaan se, että tekeminen olisi hauskaa...