29.4.2010

Sama nainen?

Päässä pyörii kaikenlaisia asioita, mutta jotenkin ne eivät tahdo jäsentyä tekstiksi. Tai sitten ne ovat vielä niin hahmottumattomia, epävarmoja aavistuksia, ettei niistä voi puhua. Mutta on mielessä kuitenkin ainakin yksi asia, josta minulla on jopa jotain sanottavaa.

Tapasin hiljattain yhden ystävän, jonka kanssa ennen muinoin istuttiin useinkin maailmaa parantamassa (lue: viinilasin äärellä). Nyt laskeskeltiin, että on nähty viimeksi elokuussa.

Hän myönsi avoimesti, että ei ole oikein tiennyt, miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseeni. Mutta ihanaa, kun olen ihan oma itseni kuitenkin: osaan puhua muustakin kuin lapsestani ja jaksan kuunnella myös toisen kuulumisia. (Vaikka sitä on ehkä tämän blogin perusteella vaikea uskoa, heh.)

No niin. Kommentti oli tietysti tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kyllä minä sen ymmärrän. Olen saanut vastaavanlaista palautetta ennenkin. En vaan oikein osaa päättää, mitä pitäisi ajatella siitä, että ilmeisesti on yllättävää, että olen edelleen perusluonteeltani sama ihminen kuin ennen viime heinäkuuta?

Minun tuntemani fiksut naiset ovat olleet fiksuja myös äidiksi tultuaan. On aikamoista aliarviointia kuvitella, että vauva syö ystävän aivot ainakaan lopullisesti. (Väliaikaisesti voi kyllä tapahtua hienoista pään pehmenemistä, mutta se on ohimenevää. Ja osittain myös varsin ihanaa - äideille ja isille sallittakoon pieni sekoaminen, on se lapsellistuminen sen verran hullu juttu.) Kokemukseni mukaan ne, jotka eivät vauvahuuruista huolimatta ja erityisesti niiden jälkeen kykene normaaliin kanssakäymiseen, tuskin olivat mitenkään erityisen kiinnostavaa seuraa pre-lapsi-vaiheessakaan.

Jäin oikein miettimään, että onko ystävissäni yhtään naista, josta olisi tullut totaalisen erilainen ja sietämätön lapsensaannin myötä. Vaikka kuinka laskin, niin lopputulos on pyöreä nolla. Kyllähän sellaisista tapauksista kuulee, mutta jotenkin toivoisin, että ystävilläni olisi ollut vähän korkeammat odotukset minua kohtaan.

Toisaalta mietin myös, että olenhan minä muuttunut. Tuskin kukaan selviää elämänsä suurimmasta muutoksesta täysin ennallaan. Minusta tuntuu vähän äidiksi tuloni vähättelyltä sanoa, että niin olisi. En tietenkään ole kokonaan eri ihminen, minähän olen minä, mutta kyllä minussa on jotain uutta: olen vastuussa tuosta pienestä, verrattain uudesta ihmisestä, ja totta helvetissä se nyt sentään jotenkin minuun vaikuttaa. En vaan välttämättä jaksa kertoa koko ajan pelkästään ihmelapsestani, vaan enemmänkin äitiyteen liittyvät jutut ovat jotain oman identiteetin ja elämän vatvomista - ihan samalla tavalla kuin ennenkin, silloin vain nämä pohdinnat liittyivät silloiseen elämäntilanteeseen, esimerkiksi työpaikkaan tai parisuhteeseen.

En tiedä, onko naisten katoaminen vauvamaahan oikeasti ongelma vai vaan myytti, jota kerrotaan, jottei tulisi huono omatunto siitä, että yhteydenpito katkeaa, kun joku on muutaman kuukauden poissa viininjuontivahvuusdesta. Itse olin nimittäin ihan varma, että minun lapsettomat kaverini eivät katoa vauvan tultua. Osoittautui kuitenkin, että olin väärässä: yhteys joihinkin ihmisiin tuntuu kadonneen kokonaan. (Ja hei lapseton ystäväni, jos luet tätä, niin en tarkoita sinua. :)

Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että yhteys näihin kavereihin olisi hiipunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ilmeisesti lapsettomien ihmisten perusoletus on (ja ehkä olin itsekin vähän tätä mieltä aikaisemmin?), että lapsellinen ihminen ei voi poistua kotoaan suunnittelematta. Totuus on kuitenkin se, että pääsen vaikka kaljalle ex tempore jopa helpommin kuin ennen, kun ei tarvitse jäädä ylitöihin. Ainoa edellytys on tietysti se, että mies on kotona - muuten kotoa poistuminen ei enää vaadi mitään erityisjärjestelyjä. Ja se on kuulkaas aika hieno fiilis!

6 kommenttia:

  1. Hei,

    Lienee kohtuullista jättää lukukuittaus, sillä innostuin tässä iltana muutamana lukemaan koko blogisi läpi. Ihan yhdellä istumalla se ei onnistunut, mutta niin oli koukuttavaa luettavaa, että ei olisi millään malttanut lopettaa ennen loppua :).

    Itse olen ristiriitaisin tuntein antamassa lupaa vauvalle tulla jos on tullakseen, joten blogisi (ja tietysti etenkin odotuksen alkuosa) tuntuu enemmän vertaistuelta, verrattuna niihin vauvablogeihin, joissa vauvaa odottaa ns. synnynnäiset äidit, jotka tuntuu tietävän jo kaiken kaikesta ja ovat täysin varmoja että vauva on se mitä elämästä enää puuttuikaan.

    Ihanaa nähdä että homman voi saada hanskaan rennommallakin otteella :). Ehkä mekin uskallaudumme yrittämään ja pärjäämme vaikka tällä hetkellä pelottaa, kauhistuttaa ja jännittääkin.

    Hyvää kevään jatkoa!

    VastaaPoista
  2. Moi,
    tulipa hyvä mieli tästä(kin) kommentista! Mun pelastus oli se, että Igge päätti tulla melko lailla suunnittelematta - on miehen kans puhuttu monta kertaa, että jos ei niin olis käynyt, niin varmaan me mietittäis edelleen, että millonhan olis hyvä aika.
    Mä en siis usko, että kaikille tulee koskaan mitään sen kummempaa vauvakuumetta. Mulla ei sellasta ainakaan ollut (tosin NYT jostain syystä on ilmaantunut vähän sellasia oireita, kääk), mutta silti en vaihtais tätä mihinkään.

    Lykkyä sinne ja rohkeutta! Kyl se siitä suttaantuu, vaikka aluks (ja rehellisesti sanottuna edelleen ajoittain) tuntuiskin, että happi loppuu, kun yrittää pysyä mukana siinä, mitä tapahtuu. Lämmintä kevättä sinne myös!

    VastaaPoista
  3. Juu, onhan tämäkin tuttu aihe. Ja aika jännä, että sitä joutuu tosiaan miettimään noin kavereiden näkökulmasta, onko sama ihminen, jos tulee lapsi. No ei hitto vieköön ole! Miten se on muka näissä tilanteissa "oikeutetumpaa" puhua ja puhua uudesta työpaikasta, uudesta miehestä, matkoista jne. Mutta lapsesta sitä puhuu muka helposti aina liikaa niille lapsettomille. Siis omavalintaisesti lapsettomille.

    Mä olen kanssa kuullut kommentteja, että ompa kiva kun et oo muuttunut ja lähdet lenkille ja kahville jne.

    Ja vielä tylsempää on, että ne pitkäaikaisia "vauhdikasta" elämää viettäviä ystäviä on kadonnut ympäriltä. Ei siksi, etten minä olisi yrittänyt pitää yhteyttä vaan heitä ei nyt sitten vaan tosiaan kiinnosta.

    Itse ajattelen niin, että onhan se ihan hyvä, että meikäläinen puhuu välillä muusta kuin golfista, tulevasta reissusta tai tuttavapiirin edesottamuksista eli juoruilee : )

    VastaaPoista
  4. Niinpä, lapset on kyllä niin arka aihe monella tavalla, että välillä ahdistaa. Osittain kai se on omassakin päässä, sitä yrittää mahdollisimman paljon välttää toteuttamasta stereotyyppisiä kauhukuvia kotiin jumittuneesta haahkasta, jonka päässä ei pyöri muuta kuin omat kullannuput.

    Mulla on ollut vaikeuksia olla tekemisissä sellaisten tuttujen kanssa, jotka ovat joskus aiemmin ilmoittaneet, että eivät omia lapsia koskaan haluakaan. Mun päässä se kääntyy jotenkin niin, että ne varmaan vihaa lapsia ja että uskallanko mä nyt mainita tota omaani lainkaan. Vaikka järjellä tiedän, että eihän se asia niin ole!

    Jotenkin lapset on vaan niin kovin tulenarka aihe, tuntuu vähän että teetpä niin tai näin, aina jollain on siitä jotain huomautettavaa. Miksei sitä tosiaan vois ottaa niin, että onpahan yks puheenaihe lisää sen entisen juoruilun lisäks - ei sillä, ettei mua ne juorutkin kiinnostaisi yhä edelleen :)

    VastaaPoista
  5. Hei!
    Ah, miten osuvasti lopettu postaus!: "Totuus on kuitenkin se, että pääsen vaikka kaljalle ex tempore jopa helpommin kuin ennen, -- Ja se on kuulkaas aika hieno fiilis!"

    Luin blogin läpi kertarytinällä, ja mukava huomata samansuuntaisia ajatuksia mukavasti kirjoitettuna.

    Meille bebe tuli ilman suurempia odotuksia ja vauva-aika tuntunut leppoisalta oleskelulta ja uuteen ihmiseen tutustumiselta. Luulen, että jos olisin raskautta odottanut ja toivonut vuosia, olisi käsitykseni äitiydestä pidemmälle kehittinyt.. Tällä hetkellä tuntuu kaikki sujuu lapsen kanssa, kunhan on rakkautta ja ruokaa :)

    Tulen kurkkimaan uudestaankin postauksiasi!

    -Heidi

    VastaaPoista
  6. Kiitos kivasta kommentista! Oon miettinyt ihan tuota samaa, siis että sellaisilla, jotka ovat ehtineet raskautta pidempään odotella, on varmaan enemmän odotuksia äitinä olosta kuin esim. minulla oli. Molemmissa vaihtoehdoissa on varmaan puolensa: toisaalta on hyvä olla valmistautunut, mutta toisaalta taas voi käydä niin, että todellisuus ei vastaakaan odotuksia. Mut oon ajatellut, että eiköhän meillä jokaisella oo oma tapamme olla äitejä ja vanhempia, ja pääasia on, että lapsi voi hyvin.

    Juu ja tervetuloa uudestaan :)

    VastaaPoista