2.7.2010

Mitä kuuluu?

No kiitos, hyvää vaan. Kesästä nautiskellaan. Palattiin tänään hetkeksi kaupunkiin, rippijuhlimaan (ne vasta villit bileet onkin) ja sitten Igen keskiviikkoisia synttärikemuja valmistelemaan. Ja allekirjoittanut vähän juhlimaan, ihanien naisten kanssa, joiden kanssa on takana lähemmäs viistoista vuotta yhteistä hulinaa. Ennen vanhaan enemmän, nykyisin jo maantieteellisistä syistä vähemmän, mutta aina kun nähdään, niin jatketaan siitä mihin viimeksi nähtiin. Eteisessä huomista odottavat Rizzon alesta tänään hankkimani hurjan korkeat (mutta korokepohjan ansiosta silti yllättävän mukavat) kengät, jotka saivat miehen ehdottelemaan ihania hävyttömyyksiä. Hieno ostos siis mitä ilmeisimmin!

Tuleva pieni päivänkakara on oppinut vallan kohteliaaksi, uusin ja ahkerasti viljelty sana on "tack". Tyyppi kiittää vaikka mistä: ruoasta, kakkavaipan vaihdosta, aamutissistä (joka on muuten nykyään ainoa jäljellä oleva imetyskerta, ja ensi viikolla sitten loppuu sekin, halleluja ja on jo aikakin, vaikka tietysti tulee haikeuskin varmaan...), ottaessaan tai antaessaan jonkin tavaran ja välillä kiitosta sataa ihan muuten vaankin. Minä yritän artikuloida selkeästi, että KII-TOS, ja yks vaan vastaa, että "tak tak". Miehen mukaan en ole oikeutettu kateuteen, koska mammaa on hoettu jo kuukausitolkulla, mutta pappa alkaa irrota kunnolla vasta nyt. Mutku olishan se kiva, että Igge oppisi jonkun ihan selvästi suomenkielisenkin sanan, niin.

Ensiaskeleita odotellaan vielä, vaikka ei kai tässä nyt vielä kiire ole. Hienosti Igge tallustaa naama loistaen paikasta toiseen, jos joku pitää toisesta kädestä kiinni. Ja tietysti pitkin seiniä ja kalusteita. Ei vaan taida vielä rohkeus riittää päästää sitä toistakin kättä irti tuesta.

Mulla pyörii päässä paitsi uudet kengät, myös juustosarvet ja pestokiekurat ja kakkujen kuorrutukset. Niin ja kahvikuppien ja lusikoiden metsästys, astiastomme kun on "hieman" vajavainen vierasmäärän nähden. Varsinaisia kahvikuppeja on kai kahta sorttia yhteensä 10, mutta ensi viikon juhliin odotetaan noin 30 vierasta. Ja siinä on siis ihan meidän molempien lähisuku ja Igen kummit, eikä neljäsosa kutsutuista edes pääse paikalle, kun kesä vie ihmisiä sinne sun tänne. Arvatkaa vaan, onko meillä puoli kesää aikataulutettu valmiiksi erilaisten perhemenojen ansiosta. Mulla (ja miehelläkin) on ihana ja rakas suku, mutta sitä aika paljon.

Mistä tulikin mieleeni, että oon pyöritellyt viime aikoina päässä ajatusta (lisä)lisääntymisestä. Siis sellaista ei ole toistaiseksi tulossa eikä edes tilauksessa, mutta erinäisten seikkojen (ei vähiten vihdoin ja viimein ilmeisesti kohtuullisen normaaliksi palautuneen hormonitoiminnan) ansiosta ajatus on vaan käynyt mielessä. Viimeksihän lykky kävi hups heti kerrasta, vaikka ei ollut edes tarkoitus yrittää. (Seuraa pieni avautuminen: silti rakastan lastani yli kaiken enkä varmaan vähempää kuin jos hommaan olisi mennyt aikaa, ja tiedättekö mitä vielä, osaan myös arvostaa ja olla kiitollinen siitä, että kaikki meni niin kuin meni. Avautuminen loppuu, kiitos ja anteeksi.) Tämän takia olenkin joutunut miettimään, että milloin sitä uskaltaa ns. jättää portit taas auki, koska mitäpä jos tällä kertaa käy samalla tavalla. Ja toisaalta taas mietin, että eihän näin voi ajatella, ja varmaan seuraavalla kerralla uuden alkua odotellaan kauemmin, ja sitä paitsi moisen kertatärpin mahdollisuudenkin miettiminen jo varmistaa, että kohtalo päättää, että tällä kertaa ette sitten pääsekään helpolla. Mutta sitten taas toisaalta viimeksi olin varma, että kyllähän siinä varmaan puolisen vuotta ainakin menee, ja eihän se nyt ainakaan sillä lailla nappaa, että ei ole mitään tietoa mistään otollisista päivistä tai muista.

Nyt nautin kyllä ihan hirmuisesti siitä, että kropassani asun vain minä (hieman muhkeampana kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin) ja sen ei myöskään tarvitse enää toimia kenenkään ravinnonlähteenä. Saan korkata Fresitan jos huvittaa, tai sauhutella viinillä höystetyn atrian päälle silloin tällöin syntiset, mutta ah, niin makoisat savut. Voin käyttää naurettavan korkeita korkoja ja nukkua vatsallani ja mennä yksin paikkoihin.

Ja silti jotenkin odotan sitä, että joskus - ennen kuin Igge on kovin suuri - saan vielä hermoilla ja jännittää ja iloita ja tuntea kaiken sen, mitä lapsen odottamiseen ja saamiseen kuuluu. Kuvittelen, että toisella kerralla moni asia on helpompaa, eikä raskauteenkaan ehkä ehdi syventyä ihan samalla tarmolla kuin ensimmäisellä, mikä tarkoittaisi toivon mukaan vähemmän hermoilua. Kuvittelen myös, että toisella kerralla vastasyntyneen kanssa olemisesta ehtii ja osaa nauttiakin, kun kaikki ei ole uutta ja toisaalta tietää, miten nopeasti aika kuluu.

Toistaiseksi kuitenkin tyydyn vain ihmettelemään, miten hurjaa vauhtia muiden raskaudet etenevät. Olikohan omani jotenkin harvinaisen hidasta sorttia, vai miten se tuntui kestävän niin kauan...

1 kommentti:

  1. hohoo, my thoughts exactly, mitä tulee kakkosraskauteen :D ja oikeasti, nyt kesällä on ihan mahtavaa juoda joskus sitä fresitaa ja ihan niinku vetää se syntinen savukekin joskus. kun ei meikäläisestäkään tullut mitään ammattimammaa synnytettyäni lipsin, vaan haluan joskus tehdä, funtsia ja saavuttaa jotain muutakin. ja olla aikuinen ja pitää hauskaa ilman beebiä. ja silti rakastan sitä maailmast eniten. mutta just nyt sellainen uusiksi äitiytyminen olisi taas hyppy samaan hormonikeinuun, eikä siksi tällä hetkellä huvita.

    VastaaPoista