5.8.2010

WAU!

Kiitos ihanista kommenteista! Ihan huippua! Aion palata niihin vielä, niistä tuli mieleen muutamakin aihe. Kirjoittamista en siis aio lopettaa, eikä minulla ole tarkoitus siirtää blogia mihinkään salasanan taakse, koska minusta juuri se, että tänne voi eksyä ja juttuja voi kommentoida melkeinpä kuka vain, on koko homman suola. Toki se rajoittaa kuvien julkaisua, koska edes sen verran anonymiteettiä haluan säilyttää, mutta olen kyllä vähän suunnitellut, että ehkä tänne tekstin sekaan voisi jotain kuvitusta laittaa. Kun vaan saisin jotain järjestystä tänäkin kesänä kertyneisiin satoihin ja taas satoihin kuviin. (Ja jännä kyllä, melkein joka kuvassa on sama pieni poika, arvatkaa kuka...)

Palattiin siis eilen illalla Igen kanssa kotiin kaupunkiin tuliaisina myös yksi kappale särkyneestä sydämestä toipuvia siskoja. Oma elo on aika tasaista, mutta lähipiiristä on kuulunut lähiviikkoina varsin suuria uutisia, sekä iloisia että surullisia. Siskon avoliiton yllättävä kariutuminen ja siitä seurannut hässäkkä asunnon etsimisineen päivineen on sieltä huonoimmasta päästä. Käy niin surku, kun ei voi ottaa tuskaa ja pahaa mieltä pois, vaikka kuinka haluaisi. Igge on kyllä loistavaa terapiaa, tätiinsä ihastunut pikku-ukkeli kun pöristelee ja vekkuloi hymyn huulille huonoinakin hetkinä.

Arkeen paluu siirtyy vielä vähän - lupasin vielä mennä ensi viikon alussa Igen kanssa siskon tueksi Tampereelle, ettei tarvitse ensimmäisiä öitä viettää ihan yksin. Soppaa sotkee vielä se, että sisko on aloittamassa uudessa työharjoittelupaikassa maanantaina, ja sinne olisi tietysti kiva mennä niin, että olisi nukkunut edes jonkin verran edellisenä yönä... Tuo työharjoittelu pitää siskon nyt siellä Tampereella ainakin neljä kuukautta, ja siksi hän ei voi muuttaa tänne pääkaupunkiin vielä, vaikka täällä olisimme me ja muutakin sukua samoin kuin oman alan työpaikkoja. Väliaikaisen, kohtuuhintaisen vuokra-asunnon löytäminen tällä aikataululla on jokseenkin haasteellista, varsinkin, kun nykyisin melkein kaikki vaativat vuoden määräaikaista sopimusta, mikä taas on aika pitkä aika sitoutua, kun koko kuvio on ihan auki vielä.

Onneksi hyviäkin uutisia on kuultu. Ensin tuli viesti Norjasta, että kaksi viikkoa yli lasketun ajan odotettu poikanen suostui viimein tulemaan maailmaan. Heti perään puhelin soi, ja adoptiojonossa ollut ystäväpariskuntamme kertoi saaneensa tiedon, että heistä on tullut vanhempia. Tie on ollut pitkä (yhteensä varmaan 10 vuotta) ja kivinen, mutta niin se puhelin vaan viimein soi. Kerrankin sanat ovat positiivisessa mielessä hukassa - pelkkä "onneksi olkoon" tuntuu aivan liian laimealta ilmaisulta. Vieläkin alkaa itkettää, kun kirjoitan tätä. Olimme pitkään kaveriporukan ainoat lapsettomat, ja Igen syntymä oli vaikea paikka molemmille. Olen niin onnellinen, että näiden kahden ihmisen haave perheestä vihdoin toteutuu. Sillä pienellä pojalla on onnea, kun saa nämä ihmiset vanhemmikseen.

Lähipiiri elää siis muutosten aikaa. Oman ja Igen elämän suurin "tapahtuma" on viime aikoina ollut se, että Igge oli ensimmäistä kertaa yön yli hoidossa. Mummi ja ukki hemmottelivat ipanaa, kun minä ja mies juhlimme ystävien häitä, ja yövyimme kahdestaan hotellissa (!). Oli kyllä ihanaa olla hetki ihan kaksin, ja ei lapsellakaan mitään hätää ollut. Vähän oli itkettänyt, kun oli löytänyt mun kengät eteisestä, mutta mansikat ja kiikkuminen helpottivat ikävää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti