Olen miettinyt viime päivinä paljon kaikenlaista, erityisesti, miten kuvittelin voivani ottaa toisen kierroksen rennommin. Monella tavalla niin onkin - en ole juurikaan hermoillut mitään fyysisiä oireita - mutta huomaan kuitenkin kasanneeni päässäni tätä raskautta kohtaan odotuksia, joita en ole myöntänyt edes itselleni. Vaikka järki sanoo, että se on typerää, pää ei meinaa totella.
Siksi tunnustan, että tunnistan odottaneeni/odottavani ainakin seuraavia asioita:
- Tämäkin raskaus saa alkunsa heti ja puolivahingossa. Oh, kävi niin, että nappasi "vasta" toisesta (ainakin teoriassa) mahdollisesta kierrosta. Miten reagoin minä? Olin valmis heittämään hanskat tiskiin ja luovuttamaan koko homman.
- Tällä kertaa saan tyttären. No en saa, mitä pohdin jo edellisessä postauksessa. Edelleenkään en ole pettynyt tulevaan lapseeni ja olen ihan oikeasti sitä mieltä, että molempi parempi, mutta välillä edelleen käy mielessä, että olisin kuitenkin halunnut olla myös tytön äiti. Jotenkin kai kyse on siitä, millaisia tiedostamattomia mielikuvia äitiydestä päässäni lymyilee - alkaen lapsuuden nukkeleikeistä, joissa suosikkini oli pitkätukkainen, maailman ihanin Emilia-nukke. Oi sitä onnen päivää, kun sain valita haluamani nuken Hakaniemen hallin nukkekaupasta. Muistan sen vieläkin. (Minulla taisi olla pienenä yhteensä kolme nukkea: kalju Pekka-vauva, lyhyttukkainen Kaisa ja sitten viimein unelmien täyttymys, Emilia.)
- Nyt osaan liikkua ja syödä enkä heittäydy sohvalle ja uskottele itselleni, että kyllä se imetys laihduttaa. Vielä ei ole myöhäistä, mutta paremminkin voisi mennä (painoa on tullut ehkä pari kiloa, mutta viimeksikin pahin nousu tapahtui vasta myöhemmin.)
- Tämä lapsi ymmärtää pysyä loppuraskaudessakin pää alaspäin ja saan sen "oikean" synnytyksen - vaikka kokemuksen luulisi kuitenkin opettaneen, että ei kannata luoda itselleen liian kovia ja ehdottomia odotuksia, koska pettymys on sitten sitä isompi, kun ne eivät toteudukaan.
- Imetys sujuu alusta asti ongelmitta: lapsi syö kuin unelma ja kasvaa kaikilla käyrillä. Lienee turha sanoa, että tiedän kyllä, että tätäkään ei kannata liikaa etukäteen murehtia.
- Tässä raskaudessa järjen mopo ei karkaa kokonaan käsistä. Jep.
Milloin ne ihanat, vaaleanpunaiset onnen hormonit oikein iskevät päälle? Puuh. Haluaisin vähän leijua onnellisissa huuruissa.
P.S. Igge sairastaa, olen valvonut liikaa ja väsynyt lohduttamaan surkeaa pientä nuhanenää.
P.P.S. Vähän kyllä helpottaa myöntää omat typeryytensä. Vaikka toki aika paljon myös nolottaa.
P.P.P.S Igge-kevennys:
Eilen aamulla ukkeli kiskoi mut kädestä keittiöön, osoitti vedenkeitintä ja komensi päättäväisesti, että KOKA. Minä laitoin kuuliaisesti puuroveden kiehumaan. Herra osaa ainakin vaatia palvelua.
Edit n. varttia myöhemmin: Luettuani tämän itse päätin, että nyt mä ihan oikeesti lopetan tämän vatvomisen. Menen sänkyyn miehen kainaloon, panen silmät kiinni ja fiilistelen tuota pientä pyöriäistä, joka tökkii mua as we speak. Mulla ei toden totta ole mitään syytä valittaa, joten mistä hitosta mä näitä paineita oikein kehitän?
Niijust!
VastaaPoista