Uskaltaisinko uskoa?

Kävin (taas) neuvolassa, ja nyt on oikein ultralla todistettu, että ipana on dyykkaamassa ulos pää edellä. Sitä paitsi se pää on kuulemma niin syvällä lantiossa, ettei täti saanut siitä enää lainkaan otetta, joten hän lupaili kyllä, että siellä on ja pysyy. Viimeksi pää tuntui vielä selvästi vähän vasemmalla, mutta ehkä viime päivien kävelyt ja ahkera jumppapallolla istuskelu ovat edesauttaneet oikean lähtöasennon löytymistä. Uskaltaisinkohan jo uskoa asennon pysyvyyteen itsekin, ettei tarvitsisi joka kerta huolestua, kun kaveri myllää navan alla?

Olen huolestuttavan hyvävointinen (kopkop), siis ajatellen sitä, että nyt alan olla valmis luopumaan raskaudesta ja siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Lauantaina olin kolmisen tuntia kävellen kaupungilla ja illalla vielä entisten työkavereiden kanssa syömässä ja yökerhossa ja kävin jopa tanssilattialla kokeilemassa, voiko muumi veivata. Voi se, ja vielä korkkarit jalassa! Okei, kyllähän päivän hilluminen tuntui mahassa ja kropassa ylipäätään, mutta olen silti aika ylpeä itsestäni. Puoliltaöin kurpitsan oli poistuttava, ennen kuin taika raukesi. Oli kiva ilta ja kannatti lähteä, vaikka iltapäivällä tuntui, että kotisohvan kutsu on vastustamaton.

Iltaisin tuntuu, että kyllä siellä jotain tapahtuu. Ainakin lantio tuntuu antavan periksi, ja välillä supistaa ihan napakasti. Aamulla, jos ja kun olen saanut nukkua yön ainakin kohtuullisesti, kaikki ennusmerkit tuntuvat pelkältä kuvitelmalta ja olen ihan varma, että tämä pökäle vielä joudutaan häätämään pihalle lääketieteen keinoin joskus juhannusviikolla.

No, kai se sieltä joskus tulee. Sillä aikaa keksin itselleni vaihteeksi vähän muuta mietittävää. Koska kouluprojektit ovat nyt paketissa ja vauvavalmistelutkin pulkassa, päätin tässä aikani kuluksi tehdä jotain sen eteen, että minusta ensi keväänä vihdoin tulisi nk. kunniallinen nainen (vaikka taitaa olla myöhäistä). Olen surffaillut hääpaikkoja ja ottanut tarjouksia ja oho, nyt on sitten paikka alustavasti varattu. Katsotaan, onnistutaanko saamaan vielä kirkko samalle päivälle... Muuta en kyllä ajatellut niiden kekkereiden eteen sitten ennen syksyä tehdäkään, mutta onpahan jotain edes!

Allekirjoittaneen piikkiin

Ei hitto vie, että voi taas ihmislasta kiukuttaa. Tällä kertaa verotus, mikä on periaatteessa aika harvinaista sikäli, että yleensä olen ihan iloinen veronmaksaja.

Soitin verotoimistoon tilatakseni uuden verokortin ennen ensimmäisen äitiyspäivärahan maksua. Viimeksi, kun olin ollut alkuvuoden töissä ja tein saman, veroprosentti putosi jonnekin neljääntoista. Tänä vuonnahan en ole saanut tai saa ollenkaan palkkatuloa, koska alkuvuoden olin opintovapaalla ja jäin siitä suoraan äitiysvapaalle. Tuloni koostuvat siis aikuisopintorahasta (vastaa suuruudeltaan noin puolta normaaleista bruttotuloistani) sekä äitys- ja vanhempainpäivärahasta. Näistä tulee yhteensä summa, joka vastaa noin reilua 60 prosenttia päivätöissä ansaitsemistani vuosituloista.

Minä tietenkin oletin, että kun kerran tuloni ovat selvästi pienemmät kuin palkkatyössä, verottaja palkitsee minut iloisesti kevyen kesäisellä veroprosentilla. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä: maksan tulevista äitiys- ja vanhempainpäivärahoistani veroa 26,5 prosenttia! Vertailun vuoksi: jos tienaisin saman summan ansiotuloina, veroprosenttini olisi kuulemma 15. Ero johtuu kuulemma siitä, että tuista ei saa mitään ansiotulovähennyksiä (tulonhankkimisvähennykset ja mitä näitä on).

Lopputuloksena maksan siis suhteessa todella reippaasti enemmän veroa nyt, kun tulot ovat pienemmät kuin silloin, kun tienasin enemmän. Olenko se siis vain minä vai onko tässä systeemissä ehkä jonkinlainen virhe? Eikö progressiivisen verotuksen pitäisi toimia edukseni tulojeni pienentyessä, tulivat ne tulot mistä vaan? Ilmeisesti oikeudentajussani on vikaa, kun en ihan ymmärrä tätä logiikkaa. Verottajan laiskaääninen asiakaspalvelija tuntui vielä olevan sitä mieltä, että minun olisi syytä hävetä, että tukeni ovat näinkin korkeat, kun "ei se prosentti peruspäivärahalla nouse kuin kahteenkymppiin". Totesin, että minkäs minä sille voin, että sekä opintotuki että vanhempainraha ovat ansiosidonnaisia. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pyytää palkkatulojani anteeksi. Ja huomautettakoon vielä, että en todellakaan ole tienannut mitään tähtitieteellisiä summia, vaan ennemminkin vähän alakanttiin suhteessa moneen muuhun samassa asemassa samankaltaisella taustalla työskentelevään.

No, ainakin Jussi Halla-aho kumppaneineen lienee tyytyväinen, kun minä syntinen ruotsinkielisten lasten maailmaansaattaja maksan korkeimman mukaan. Että voi ärsyttää senkin ihmisen naama, ja ihan aidosti myös huolestuttaa erityisesti Igen ja veljensä puolesta nämä suomenruotsalaisvihan lietsojat. Varsinkin kun tiedän, että moni tuntemani ihminen on joutunut teininä välttelemään ruotsin puhumista julkisissa, ettei tulisi turpaan. Ei rasismiin tarvita siis aina edes eriväristä ihoa, ja en tajua, mitä sillä voitetaan, että vanhat kieliristiriidat pitää väen väkisin herättää henkiin. Toivoisin enemmän rakentavaa"yksi kansa, kaksi kieltä" -asennetta.

Eräs asia minua on kuitenkin aina ihmetyttänyt, nimittäin ilmaus "suomenruotsalainen". Kuitenkaan kyse ei ole Suomessa asuvista ruotsalaisista eikä monillakaan ruotsinkielisillä suvuilla edes ole mitään yhteyksiä ruotsiin, vaan oikeampi ilmaus olisi ruotsinkielinen suomalainen. Erityisesti häiritsee se, että jopa ruotsinkielisessä mediassa puhutaan välillä termeillä "finnar" ja "svenskar", jotka minun mielestäni viittaavat selvästi kansallisiin identiteetteihin eivätkä kieleen. Kuitenkin kyse on - ainakin hyvin suppean empiirisen tutkimukseni perusteella - enemmänkin kieleen vakiintuneista ilmaisuista eikä niinkään kannanotosta kenenkään kansallisuuteen.

Anyway, kaikkinensa on minusta kamalan surullista ja vastenmielistä, että nyt tuntuu olevan ihan luvallista hölöttää julkisesti ihan mitä vaan mistä tahansa omasta öö.. no, perussuomalaisuudesta poikkeavasta ihmisryhmästä ja vedota sitten joko maalaisuuteensa, "kansankieleen" tai mikä vielä vaarallisempaa, johonkin populistiseen, muka-järkeenkäyvään mutkat suoriksi -käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Ja vielä vastenmielisempää on, että näille idioottimaisille lausunnoille tuntuu aina vain löytyvän kannattajia ja palstatilaa. Luen uutisia kovin varovasti, sillä koen jokaisen ruotsinkielisiä kohtaan esitetyn rasistisen väitteen henkilökohtaisena loukkauksena, ja leijonaäiti minussa karjuu turhautuneena, kun en voi vetää syyllisiä vastuuseen. Ei ihme, että verenpaine nousee.

Sivumennen sanottuna se verenpaine siis on muuten ollut ihan konkreettisestikin jonkin verran nousussa jo pari viikkoa, mutta maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, ettei tarvitse huolehtia, kun alapaine on vielä lähempänä 80:aa kuin 90:ää mitälieyksikköä eikä tikku värjäydy proteiinista vihreäksi eikä turvotus ole mitenkään erityisen pahaa, vaikka sitäkin kyllä tuntuis nyt olevan, nimimerkillä Nakkisormi. Painoa oli tullut viikossa n. 400 grammaa, mikä on ihan normaalin rajoissa, mutta aika korkea kyllä verrattuna tähänastiseen.

Olo on muuten ihan hyvä, vaikka pikkuhiljaa alkaa kyllä tuntua siltä (kuten Facebookissakin jo ehdin kertoa), että olisin jo valmis vaihtamaan takakenon sivistyneeseen pikkuetukenoon. Mitään kovin merkittäviä merkkejä ei kuitenkaan ole, ellei nyt lasketa sitä, että minulle iski pakonomainen tarve saada kaikki valmiiksi vauvaa varten, ja nyt sängyt ja muut ovat siis paikallaan. Yritän asennoitua siihen, että vauva ulostautuu juhannusviikolla, mutta en pettyisi, jos se tapahtuisi vähän aiemmin. En kyllä vieläkään ihan käsitä, että periaatteessa se voi tapahtua any day now - kenen tuo laskuri tuolla reunassa on, joka näyttää 12 päivää laskettuun aikaan?

Vaadin lepoa ja arvostusta!

"Käytä mahdollisuuksiasi! Olet vapaa käyttämään päivät haluamallasi tavalla. Ja sitä vapautta tarvitset. Jotkut hieman pelkäävät, että päivistä tulee pitkiä ja odotusaika alkaa tuntua entistäkin pidemmältä. Tottakai niinkin voi käydä. 

Useimmat kokevat kuitenkin nämä viikot erittäin arvokkaina ja tarpeellisina. Rauha laskeutuu, ja keho saa tarvitsemaansa vaihtelua ja lepoa. Mielen voi täyttää kokonaan muilla asioilla kuin työllä. Monet odottavat äidit kertovat, että eivät oikein pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, mikä on aivan välttämätöntä valmistautumiseen. Seuraavat viikot ovat sinun – joten tee mitä haluat! Jos olet uupunut lepää, jos kaipaat liikuntaa ja raitista ilmaa, tee pitkiä kävelyretkiä!"

Näin minulle kertoi vau.fi. Vau.fi ei vaan ole tainnut koskaan tulla ajatelleeksi, että läheskään kaikki eivät odota ensimmäistä lastaan. Alle kaksivuotiaan kanssa harva on "vapaa käyttämään päivät haluamallaan tavalla".

Eikä vau.fi:llä ilmeisesti ole myöskään töissäkäyvää miestä, joka ei taida ihan tajuta, että vaikka raskaana oleva puoliso voisi olosuhteisiin nähden kuinka hyvin, jokainen vartti kello 17 jälkeen on tuskaa, jos mies ei ole kotona. Että yhdeksän tuntia eräänkin alativilkkaan kanssa jatkuvine kumarteluineen ja kyykkimisineen ja nostelemisineen ja touhuamiseen todella tuntuu illalla. Että niitä asioita voisi hoitaa vähän järkevämmin, eikä niin, että tänään yksi juttu ja huomenna toinen ja keskiviikkona kolmas ja sitten mulla olikin se sulkapallo ja ai niin auto pitäis pestä ja tadaa - mies on allekirjoittaneen mittapuun mukaan ajoissa kotona yhtenä iltana. Ja ei, kello kuusi ei ole ajoissa.

Olen esittänyt asiani rauhallisesti, huumorilla, kiljunut, huutanut, kiroillut, räyhännyt, itkenyt, potkinut seiniä ja kaiken kahdella kielellä, mutta ilmeisesti mun pitää varata paikka jostain lataamosta, että saan levätä hetken ennen tämän pökäleen ulostautumista. Ja tietenkin panikoin sitä, että mitä elämästä tulee muutaman viikon sisällä: olen taas sohvassa kiinni uuden elämän kanssa ja koko huusholli kaatuu niskaan, kun en jaksa vahdata kaikkea. Minusta on kovaa vauhtia tulossa ihan kamala harppu, jäkätän joka asiasta ja huomauttelen pienimmistäkin laiminlyönneistä, koska en vaan JAKSA pyörittää koko rulettia yksin.

Ensinnäkin hoidan päivän aikana ipanan ja huushollin. Vain toinen pienen lapsen kanssa päivänsä viettävä voi tietää, kuinka paljon hommaa yksikin tuollainen natiainen saa aikaan. Välillä tuntuu, että käytän päivästäni vähintään kaksi tuntia ihan vaan puhtaasti tavaroiden kuskaamiseen omalle paikalleen. Arvatkaa, paljonko huvittaa siihen päälle siivota vielä yhden aikuisen miehen sukkia/astioita/papereita/urheiluvaatteita/työkaluja ja sitä joka jumalan aamu vessan lattialta löytyvää perkeleen Hufvudstadsbladetia.

Sitten on tietysti ruokahuolto. Se on siinä mielessä yksinkertaista, että siitä huolehtii yksi ihminen - minä. Muuten meillä varmaan syötäisiin nakkeja ja ranskalaisia ja noutopizzaa, koska toiselle meistä ei vaan yksinkertaisesti tule mieleenkään vilkaista jääkaappiin ja tsekata tilannetta. Ja koska toinen meistä ei seuraa tilannetta, ruokakaupassa käynti vaatii mukaan koko perheen tai ainakin valmiin listan, josta siitäkin puolet jää puuttumaan... Niin tai sitten käy niin kuin tässä taannoin, kun mies oli lukenut kaupassa taskusta löytämäänsä viikontakaista listaa, mutta eipä lopu kuulkaa meidän huushollista puolukkahillo ihan heti. Ruoan valmistus on luonnollisesti minun vastuullani, kuten myös jääkaapin tyhjentäminen vanhentuneista asioista ja keittiön siistiminen noin 80 prosenttia kerroista. Luonnollista on, että hommat ovat enemmän minulla, kun olen enemmän kotona, mutta hei, voisitko JOSKUS vaikka siivota keittiön ilman eri pyyntöä, kun olet kuitenkin saanut istua valmiiseen pöytään?

Mites sitten pyykit? Riittää varmaan, jos sanon, että ostimme uuden pesukoneen joskus maaliskuun alussa eikä mies ole toistaiseksi käyttänyt sitä kertaakaan. Koska eihän sitä nyt jaksa enää mitään pyykkejä työpäivän jälkeen pestä, kun pitää olla lapsen kanssa. Kysymys kuuluu, että miten ihmeessä minä sitten ehdin hoitamaan asian - kuten ne satamiljoonaa muutakin hommaa - päivisin, kun minäkin olen täällä sen saman lapsen kanssa?

Tiedän varsin hyvin, että asiat voisivat olla hullumminkin. Mies on oikeasti rakas, vilpitön, leikkisä, utelias ja nauraa kanssani samoille asioille. Se rakastaa minua ja lastaan ja isyyttään ja elämää ja lisäksi sillä on oikein hyvinmuodostunut takamus. Mutta onko se pakko olla välillä niin kamalan... mies? Miksi oikeastaan jokaisessa tuntemassani pikkulapsiperheessä taistellaan jatkuvasti samoista asioista, vaikka kuinka muka edustamme jotain sivistyneistöä ja modernia maailmankatsomusta? Vai johtuuko se juuri siitä, olisimmeko kuitenkin onnellisia, jos vaan ninamikkoslaisittain olisimme oikeasti sitä mieltä, että naisen tehtävä on huolehtia kodista ja voisimme aidosti saada kiksimme siitä - ja vain ja ainoastaan siitä?

Olen joskus miettinyt, miksi turhaudun välillä tähän huushollaamiseen niin totaalisesti, kun oikeasti tykkään siitä että on edes ihmismäisen siistiä ja tykkään sisustamisesta ja ruoanlaitosta ja sellaisesta (joskaan en sentään käsitöistä). Ennen kaikkea turhaudun, kun ympäristö ei tee niin kuin MINÄ haluan ja MINUSTA on paras - vaikka mikä minä olen sanomaan, että likaisten sukkien on parempi olla pyykkikorissa kuin lattialla. Veikkaan myös, että turhautuminen liittyy jotenkin tunnustuksen ja arvostuksen kaipuuseen. Työelämässä olen tottunut siihen, että saan tekemisistäni palautetta ja että minua arvostetaan älyllisten ominaisuuksieni perusteella. Täällä kukaan ei muista erikseen kehua kykyjäni, vaikka pyykkikori on tyhjä ja olen löytänyt kaikille sukille parin ja tarjolla on hyvää ruokaa ja vieläpä kalasta, jota tulee syötyä aivan liian vähän. (Viimeisin korsi, joka katkaisi kamelin selän, oli se, että mies lusikoi valmistamani lohipastan päälle muina miehinä läjän kaikki maut peittävää pestoa maistamatta edes ruokaa ensin. Kysyin vaan, että otatko ketsuppia kans ja aloin sitten itkeä. Siis perkele, olis ollut aivan sama tarjota sille pelkkää pastaa, kun koko sotku maistui kuitenkin vaan pestolta! Argh!)

Tänään mies lähti Igen kanssa maalle. Mua itketti tietenkin, koska lapsi oli niin ihana, kun se antoi lähtöhalin ja oli niin touhuissaan menossa "papan autoon" ja huuteli vaan heippaa. Mutta kuulkaa, ei ole huono asia olla vähän yksin kotona. Tässä ei tenttiinluku ja kandintutkielman viimeistely tunnu missään, kun kukaan ei roiku lahkeessa eikä järjestä kaaosta kiihtyvällä tahdilla. Keittiö on ihan siisti ja se Höbläkin on lehtikorissa.

Illalla menen ulos katsomaan ihmisiä ja meinaan kestää reissun korkkareissa. Hah! Sitä ennen sutaisen viimeiset korjaukset kandipläjäykseen ja puhkun ehkä vielä hetken omaa erinomaisuuttani. Suosittelen viimeistä kohtaa myös muille, hyvä sinä! (Ja minä!)

Valmisteluja ja mahdollisesti myös yksi valmistuminen

En säästynyt Bloggerin kenkkuilulta, vaan edellinen postaus katosi välillä kokonaan ja palasi sitten ilman kommentteja - jotka olin tietenkin jo poistanut sähköpostista, joten nyt en enää kuolemaksenikaan muista, kuka sanoi ja mitä. Tykkään kuitenkin kaikista, kiitos! Lisäksi saitti kieltäytyi useamman päivän ajan kirjaamasta minua sisään näillä tunnuksilla, joten en ole päässyt postaamaan enkä vastaamaan tuoreisiin kommentteihin. Ärsyttävää.

Asentopäivitystä: maanantaina neuvolassa täti oli sitä mieltä, että tyyppi on kuin onkin yhä hanuri ylöspäin ja jopa laskeutunut niin, että pään pitäisi suurella todennäköisyydellä pysyä siellä alakerrassa! Uskon kun näen, mutta sen verran kuitenkin uskalsin, että ostin ja lukaisin yhden kirjan synnytyksestä. Viimeksi en jaksanut aiheeseen juurikaan paneutua, joten ajattelin, että kai mun olisi ihan hyvä jotain tietää, jos tämä ipana tosiaan nyt sitten suunnittelee ulostautuvansa perinteistä reittiä. (Tosin tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa, koska epäilemättä se saa päähänsä kiepsahtaa ympäri, kun moisia edes varovasti ajattelen.) Opus oli Katerina Janouchin Synnytys, ja vaikka kotisynnytysjutut olivat hiukkasen hooceetä mulle, niin jotenkin tykkäsin tyylistä. Ei lainkaan syyllistämistä tai yhden ainoan oikean totuuden julistamista, vaan kerrankin kirja, jossa oli otettu huomioon myös sektiosynnytykset, lääkkeelliset kivunlievitykset, pulloruokinnat ja muut sellaiset jotenkin kauniisti ja paheksumatta. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että itse Janouch on mitä ilmeisimmin pitkän imetyksen ja luomusynnytyksen kannattaja. Aion noudattaa ainakin yhtä kirjan neuvoista: älä lue liikaa synnytyksestä.

Kirja herätti kyllä jotain ajatuksia, mutta en jaksa tai kohtalon pelossa uskalla kirjoittaa niistä vielä sen enempää. Ehkä sitten, kun eräpäivä on vielä lähempänä. Tai no niin no, lähempänä ja lähempänä - laskettuun aikaan on kolme viikkoa ja vauva on huomenna kai virallisesti täysiaikainen. Toistan itseäni, mutta pakko sanoa taas: mitä hittoa? Neuvolantäti kyseli eilen, että onko teillä kaikki valmiina. Oli oikein itsekin mietittävä asiaa. Turvakaukalo on hankittu, ja rattaat ja niihin kantokoppa (päädyin Emman koppaan, kun se on 10 senttiä sitä Phil&Ted'sin omaa pidempi ja tuli myös useamman kympin halvemmaksi), tosin kaukalo ja koppa ovat vielä kaupassa. Sänkyä ei ole, se pitäisi hakea Pohjois-Helsingistä. Vaatteita kaivelin esille viikonloppuna, ja samalla pesin muutamat uudet hankinnat. Viime viikolla ostin myös imetysliivit, maidonkerääjät, rintakumit ja pestäviä liivinsuojia, vaikka ajatus imetyshommasta tuntuu taas todella omituiselta ja vähän ällöttävältä. Luotan kuitenkin siihen, että hormonit tekevät tehtävänsä tälläkin kertaa.

Jonkunlainen vaipanvaihtopiste pitäisi vielä organisoida meidän huoneeseemme, koska yölliset vaipanvaihdot isoveljen (mun vauvasta tulee isoveli, niisk!) huoneessa tuskin ovat hyvä idea. (Joskin epäilen vahvasti, että Igge saattaa vaatia myös paikkaansa mamman ja papan sängyssä, kun huomaa pikkutyypin majailevan siellä - olisikin ehkä pitänyt investoida isompaan sänkyyn...) Ja siis hakea se sänky ja pedata se. Se tosin on helppoa, koska peiton sijaan hankin vauvalle velourkapalon (tällaisen). Ajattelin, että Igge saa vielä toistaiseksi nukkua äitiyspakkauksen peitolla, kunnes kesän jälkeen herra saa isomman lastensängyn ja samalla sitten varmaan ihan aikuisten peiton. Näin ei tarvitsisi hankkia Igelle muutamaksi kuukaudeksi mitään junior-kokoista peittoa ja lisäksi taas ainakin kahta settiä lakanoita.

Neuvolantäti oli sitä mieltä, että kannattaisi pikkuhiljaa valmistautua siihen, että vauva on ihan oikeasti syntymässä lähimmän reilun kuukauden aikana. Kai se alkaa pikkuhiljaa mullekin valjeta, ainakin vauvavalmistelut ovat edenneet viimeisen viikon aikana lähes nollasta ihan kohtuulliseen malliin. Toistaiseksi en vaan tunne mitään kiirettä päästä eroon raskaudesta - olo on edelleen olosuhteisiin nähden tosi hyvä. Totta kai kumartelu ahdistaa ja maha painaa etenkin illalla ja kolottaa vähän sieltä sun täältä, mutta periaatteessa fiilis on ihan bueno ja lisäksi ajattelen jo nyt melkoisella haikeudella sitä, että tämä on ehkä viimeinen kerta tätä hommaa. Osansa hyvään oloon on aivan varmasti silläkin, että painan noin kahdeksan kiloa vähemmän kuin Iggeä odottaessa samoilla viikoilla ja että liikuntakyky on edelleen tallella. Jos (ISO sellainen) siis joskus vielä tähän touhuun ryhdyn, niin tiedänpä ainakin, että en suostu pitkiin paikallaanistumisiin enkä anna liitoskivuille periksi jäämällä sohvannurkkaan säälimään itseäni. Tälläkin kertaa ne meinasivat iskeä, mutta kun nykyisin sohvalla makaaminen ei vaan ole vaihtoehto, niin jotenkin kroppa ilmeisesti tottui ja kivut eivät koskaan saaneet yliotetta.

Pidätän kuitenkin oikeuden muuttaa mieltäni raskauden keston suhteen milloin tahansa. Voihan olla, että ensi viikolla olen jo ihan kypsä. Vielä ei kuitenkaan ehtisikään mihinkään synnytyshommiin, sillä kävin eilen proffan juttusilla ja kandintyöni on muutamaa pikkuviilausta vaille paketissa! Hurraa! Mies lupasi lähteä viikonloppuna Igen kanssa landelle, jotta saan tehtyä homman loppuun ja luettua vielä viimeiseen tenttiin, joka puolestaan on ensi viikon maanantaina. Sitten on kuulkaas mun opinnot tältä erää paketissa ja yksi kandintutkintokin plakkarissa. Äitiysloman jälkeiseen aikaan jää käytännössä kandintyön laajentaminen graduksi, yksi tentti ja yksi kurssi, mihin vuoden opintovapaan pitäisi riittää vallan mainiosti. Ehkä mä joskus oikeasti sittenkin saan loppuun sen maisterintutkinnonkin, vaikka se nyt sitten veisikin lähemmäs 15 vuotta sen suositellun viiden sijaan.

Vuoristorata kiepillä

Arvatkaa mitä? Ne sai tämän vauvan käännettyä! Se oli todistettavasti pää alaspäin, kun lähdin Naistenklinikalta. Mut arvatkaa mitä muuta? En luota yhtään siihen, että rt pitää, vaan nyt jo tuntuu, että ei tuo voi olla sen hanuri. Että joko se kellahti takaisin. Voi kristus, ikinä ei ole hyvä. Olisipa joku keino tarkistaa asento saman tien, niin ei tarvitsisi stressata.

Itse ulkokäännös meni tosi hienosti. Edellytykset onnistumiselle olivat tällä kertaa paremmat kuin aikoinaan Igen kanssa, koska istukka on taka- eikä etuseinässä enkä ole ensisynnyttäjä. Etuseinäistukan ja ensikertalaisuuden lisäksi onnistumisprosenttia huonontavat kuulemma myös mm. vähäinen lapsivesimäärä, iso vauva, merkittävä ylipaino ja se, että vauvan peppu on jo syvällä lantiossa. Näistäkään ei mikään täyttynyt.

Kävin eilen uudelleen moksattavana, ja lämmittelin pikkuvarpaiden sivuja myös eilen illalla ja tänään aamulla. Lisäksi makasin tyynyt lantion alla sekä kumartelin Mekkaan ennen äitiyspolille lähtöä. En tiedä, oliko näistä apua, mutta ainakin vauva lähti kääntymään helposti, eikä koko toimenpide sattunut lainkaan. Lääkärin mukaan tuntui siltä, että se oli valmis itsekin kääntymään, mutta tarvitsi vain vähän apua - minkä pitäisi olla hyvä merkki myös takaisinkääntymisriskin kannalta, mutta en uskalla vielä luottaa koko asiaan.

Positiivinen yllätys edelliseen kääntöyritykseen verrattuna oli se, ettei sitä kamalan horkan ja kuvotuksen aiheuttanutta supistuksia estävää piikkiä enää anneta lainkaan. Jos lääkkeeseen päädytään, se otetaan suun kautta, mutta lääke ei ole nykyisin enää mikään automaattinen asia. Esimerkiksi minä en sitä saanut, sillä verenpaine on ollut koko raskauden ajan sen verran alhainen eikä kohtu vaikuta erityisen supistusherkältä. Viimeksi olin ihan rikki käännösyrityksen jälkeen, jouduin soittamaan miehen hakemaan minut autolla, kun olin niin itkuinen ja horkassa - nyt kävelin tunnin lenkin Naistenklinikalta keskustaan lounastamaan ja sieltä kotiin. Uskomatonta.

Aavistelen, että asennosta stressaaminen ei todellakaan lopu tähän, mutta ainakin on todistettu, että vauvan on mahdollista kääntyä raivotarjontaan. Mikään napanuora tms. ei sitä siis estä. Nyt sitten toivotaan, että herra tajuaa oman, äitinsä ja koko perheen parhaan eikä enää puske itseään istuma-asentoon ennen synnytystä. Tunteet heittelevät vuoristorataa: vuoronperään olen ylionnellinen asioiden saamasta käänteestä, vuoron perään taas ihan varma, että beibe on jo hyvää vauhtia menossa takaisin lähtöasentoon. Maanantaina on seuraava neuvola, sinne asti pitäisi siis malttaa odottaa seuraavaa asiantuntija-arviota. Jatkattehan peukkujen pitämistä, tähän asti ne ovat toimineet erinomaisesti!

Edit vähän myöhemmin: kirjaanpa nyt samalla muistiin vielä painoarvion, joka oli tällä hetkellä 2,6 kiloa ja laskettuna aikana siis 3,2. Ei siis suoranaisesti ainakaan mikään sokerivauva, vaan jopa pikkuisen sirompi kuin veljensä. Muutenkin kaikki näytti olevan varsin mainiosti, sikiön kasvu menee nätisti käyrillään, istukka toimii kuulemma aivan priimasti ja sykkeet ja liikkeet olivat sellaisia kuin pitääkin. Tästä on siis hyvä jatkaa.

Jaa minäkö neuroottinen?

Vaihteeksi luvassa perätilapäivitystä (ikävä kyllä edelleen nimenomaan sitä, eikä päivitystä raivotarjontaan, kuten olisi toivottavaa). Postimies toi kutsun äitiyspolille, ja kun en ihan ymmärtänyt, että onko kyseessä nyt sitten synnytystapa-arvio/tarjonnan tarkistus vai tehdäänkö siinä se mahdollinen kääntöyrityskin, niin soitin vielä lisätietoja. Selvisi, että torstaina vauvaa siis edellytysten täyttyessä (lapsiveden määrä, istukan sijainti jne.) yritetään kääntää ulkopuolelta. Nyt alkoi taas vähän jännittää, ei niinkään toimenpide itsessään, vaan sen lopputulos. Se on kuitenkin tässä tilanteessa vähän niin kuin viimeinen oljenkorsi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vauva olisi poikittain pää vasemmassa ja peppu oikeassa kyljessä. Tai jotenkin omituisesti anyways, pää nimittäin tuntuu navan korkeudella? Eilen illalla otus piti hurjaa mekkalointia ja tuntui, kuin se olisi yrittänyt kääntää päätään alas. Mutta yritykseksi jäi. Minun oli melkein vaikea pitää näppejäni kurissa, etten alkanut itse töniä päätä alaspäin, mutta lienee parempi olla ryhtymättä mihinkään kovin radikaaleihin tee-se-itse-toimiin.

Keskiviikkona käyn myös vielä kerran moksattavana. Kotimoksaukseen tuli nyt tauko, kun sikarit loppuivat (vaikka mistäs sitä tietää, vaikka joku vaniljasikari toimisi yhtä hyvin... :). Täytyy kuitenkin roikkua ahkerasti pää alaspäin, jotta beibe on torstaina mahdollisimman irtonainen ja siten otollinen käännynnäinen.

Tästä asiasta on - jos nyt joku ei vielä sattumalta ole huomannut... - kehkeytynyt mulle isomman luokan neuroosi. Pelkään jo valmiiksi reaktiotani, jos lopputulos on se, että joudun varaamaan sektioajan. Se tuntuu yhtä henkilökohtaiselta kuin hammaslääkäri, liian kliinistä ja siistiä, naps vaan. Viimeksi ratkaisu oli hyvä ja oikea, mutta nyt se olisi iso pettymys. Pelkään myös, miten tunteet purkautuvat synnytyksen jälkeen - viime kerran imetyshelvetin kokeneena en enää todellakaan uskalla luottaa siihen, että säilytän järkeni niissä hormonihuuruissa. Muistan aivan liian hyvin, miten minusta tuli epävarma ja epävakaa olento, joka vajosi säännöllisesti syvälle itsesäälin ja itsesyytösten syövereihin. Ei huvittaisi yhtään käyttää taas kahta kuukautta sellaiseen paskaan, varsinkin, kun kuvassa on nyt myös Igge.

Synnyttämisestä puheen ollen, mun naapuri ja ystävä ja Igen parhaan kaverin ja ainoan hoitokaverin äiti synnäytti sunnuntaina nelikiloisen poikasen. Jouduin vähän nyyhkimään liikutuksesta. Muutenkin olen viime päivinä ollut huomattavan ahkera itkijänainen, vuodatan kyyneliä milloin mistäkin. Synnytysahdistuksesta ja Igen ihanuudesta ja lehtijutuista ja juu neim it, mä olen itkenyt sille. Lauantaiaamuna katsoin suosikkiohjelmaani (joojoo!) Tartu mikkiin, ja purot aukaisi Maaritin Lainaa vain. En kyennyt edes selittämään hetken päästä huoneeseen tulleelle miehelle, mistä biisissä kerrotaan, kun tyrskin menemään. Mutta arvatkaa vaan, avautuivatko isot padot toden teolla, kun Igge tuli pyyhkimään kyyneleitäni ja sanoi, että "ankee, mamma, ankee". Se siis reppana pyysi multa anteeksi, kun mua itketti. (Taas vähän liikuttaa.)

Tuossa äitienpäivän synnytystapahtumassa hämmentää myös hieman se, että meidän lasketuissa ajoissa on/oli vain kuukauden ero. Mikä siis tarkoittaa, että siihen la:han on alle kuukausi. Mikä on siis aika vähän. Huh. Reilun viikon päästä mun vatsassa kellii siis jo täysiaikainen vauva, mitä hittoa? Tällä kertaa aika on mennyt niin vauhdilla, että olen jo valmiiksi vähän haikein mielin - kohta tämä on ohi, eikä kukaan tiedä, saanko kokea tätä käsittämätöntä asiaa enää koskaan. Sitäkin suuremmalla syyllä toivoisin, että bebbe löytäisi sisäisen navigaattorinsa ja saisin viettää viimeiset viikot enemmänkin fiilistellen kuin stressaten tarjontaa ja itkien mahdollista sektiota. No, tällä viikolla selviää taas aika paljon, sitä odotellessa siis.

Kannanottoja ja ilmoitusluonteisia asioita

Olen ollut niin tolkuttoman huono kommentoimaan ja päivittämään viime aikoina, että taas kerran luvassa on erinomaisen sekava tilitys vähän yhdestä sun toisesta aiheesta. Here goes.

1. Varpajaiset
En henkilökohtaisesti näe varpajaisperinteessä sinänsä mitään pahaa. Kyllä, on mautonta, jos tuore isä vetää rairai-meiningillä nakit silmillä baarissa, kun äiti vielä pinnistää ulos jälkeisiä. Pointti onkin siinä, että ylenmääräinen dokaaminen ja tökerö käytös on mautonta ylipäätään, juhlan syystä viis. Sen sijaan juhlimisessa sinänsä ei ole minusta mitään vikaa. Kun Igge syntyi, mies istui kavereidensa kanssa iltaa, kun minä olin vielä sairaalassa. Ja se oli minusta ihan fine, kun ei se siellä sairaalassakaan saanut yötä olla. Aamulla se raahautui paikalle ehkä vähän väsyneenä, mutta onnellisena - ja mukanaan kamera, jolla se oli kuvannut järjestelmällisesti kaikki vauvan saamat lahjukset. (Valtaosalla miehen kavereista on omiakin lapsia, joten sieltä tuli oikein kivoja ja käyttökelpoisia lahjoja, kirjoja ja sellaisia.)

Itsekin pyysin mieluummin varpajaiset kuin babyshowerit. Vauvan ollessa neljä kuukautta mulle olikin järjestetty yllätyskekkerit saunoineen ja herkkuineen. Paikalla oli kymmenkunta ystävää, juotiin viiniä, laulettiin Singstaria ja juoruttiin. Oli kivaa ja teki hyvää, pisteet niistä bileistä siis! (Mun painajainen olisi se, että mut pakotettaisiin tekemään "masukipsi". Hyi.)

2. Rovaniemeläisessä (?) päiväkodissa kuvattu salavideo
Minusta kyseisen videon perusteella on mahdotonta sanoa, mikä tilanne todellisuudessa on ollut. Siksi en halua ottaa siihen kantaa. Sen sijaan minusta on järkyttävää, että vailla mitään pitäviä todisteita ko. videolla esiintyvät ihmiset on julistettu verkkopalstoilla huonoiksi työntekijöiksi ja ties miksi. Minusta on ihan oikeutettua kysyä, mikä on ollut kuvaajan motivaatio: miksi hän ei toimittanut videotaan viranomaisille, vaan YouTubeen, jos hän oli vain huolissaan lasten turvallisuudesta? Mitä siitä seuraa, jos asioita aletaan hoitaa oman käden oikeudella sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että ne tutkittaisiin virallista tietä? Ja miten ihmisille voisi opettaa pientä kriittisyyttä netissä näkemäänsä/lukemaansa kohtaan, ettemme olisi ihan niin kärkkäitä ns. hutkimaan ennen tutkimista?

3. Äitiysloma
Olen toista päivää äitiyslomalla, aika outoa. Vietän äitiyslomaani tällä hetkellä kirjoittamalla kandintyötä kahvilassa (paitsi siis tietysti juuri nyt, kun kirjoitan tätä).

4. Sairas lapsi
Oltiin taas vaihteeksi Mehiläisen päivystyksessä eilen, kun Igge kiljui koko päivän eikä antanut koskea korvaansa vaan huusi vain, että EI KOOVAA. Siellähän oli sitten alkava tulehdus, mikä selittää myös sen, että viime yöt ovat olleen todella levottomia. Lääkitsimme ipanan eilen Panadolilla, Pronaxenilla, antibiootilla ja korvatipoilla ja aah, nukuimme pitkästä aikaa kunnon unet. Olen kuin uudestisyntynyt. Yritän aktiivisesti työntää ajatuksen tulevista rikkinäisistä öistä ja kuukausien väsymyksestä taka-alalle, ehtiihän sitä kiroilemaan sitten, kun aihetta on.

5. Itsepäinen vauva
Kävin siellä moksattavana viime viikolla ja mies on lämmitellyt pikkuvarpaitani moksasikareilla päivittäin. Vauva muljuaa kovasti milloin mitenkin päin, poikittain ja sivuittain ja perätilassa, mutta ei vahingossakaan käännä hanuriaan ylöspäin. Kävin tänään neuvolalääkärillä, missä todettiin, että kaikki on oikeastaan erinomaisesti: vauva on kasvanut tasaisesti, sokeriarvot ovat jopa loistavat, painoa oli tullut kolmessa viikossa 700 grammaa (vertailun vuoksi: Iggeä odottaessani painoin samoilla viikoilla yli kuusi kiloa enemmän), lapsivettä on normaalisti, vauva on aktiivinen, syke hyvä, pissa puhdasta jiiänee. Enkä oikeastaan muuta odottanutkaan, kun oma olo on niin hyvä.

Ainoa ongelma siis se, että tyypillä on suunta hukassa, mikä vaivaa mua (jos ei nyt vielä ole tullut selväksi :) aivan järkyttävän paljon. Ensi viikolla siis äitiyspolille synnytystapa-arvioon ja uudelleen myös akupuntioihmiselle (mikähän se oikea titteli mahtaisi olla?), ja siihen asti pyllistelyä, sohvalta roikkumista, hartiaseisontaa ja kotimoksausta. Hyvä juttu on se, että vauvan pylly on edelleen ihan irrallaan eli ei ole painunut lantioon, joten ainakin teoriassa sen pitäisi pystyä kääntymään, jos mikään rakenteellinen juttu ei sitä estä. Pikkuisen alkaa olla luovuttajafiilis, mutta toisaalta Iggekin veti volttinsa toiseen suuntaan vasta, kun viikkoja oli melkein 36. Itseasiassa tämä raskaus on samassa vaiheessa tyyliin äitienpäivänä, joten josko sitten...?

6. Remontti ja muu huushollaus sekä opiskeluvelvollisuudet
Haa, keittiön ja eteisen seinät ja katto on maalattu, keittiön kaappien vetimet vaihdettu, ruokapöytä, eteisen peilinkehys ja entinen kenkäpenkki, nykyinen keittiön penkki maalattu, uudet eteisen kaapit ja naulakko ja kenkäteline ja kuramatto ja keittiön verho ja makkarin tekstiilit paikoillaan ja Igen huone järjestelty uuteen uskoon ja ai että on kuulkaa kivaa saada järjestys huusholliin kolmen viikon kaaoksen jälkeen! Saatiin hurjasti lisää säilytystilaa, joten olen nyt dymonnut kenkälaatikoita ja muita säilytysrasioita aivan liekeissä. Ai miten niin pesänrakennushormonit päällä...? :)

Opiskelusta sen verran, että kandintyön pitäisi valmistua lähipäivinä ja sitten oliskin jäljellä enää yksi rästitentti. Vielä jäi siis hommia tähän äitiysloman ajaksikin, mutta eiköhän nämä järjesty. Kun vaan käyttäisin aikani siihen kandintyön kirjoittamiseen blogin päivittämisen sijaan... Eli nyt siis ryhdistäydyn, lopetan täältä tähän ja rutistan vielä pari tuntia ennen kuin on mentävä päästämään lastenhoitaja kotiin. Illalla mennään vielä teatteriin appivanhempien kanssa, saa nähdä miltä maistuu Molière ruotsiksi. Kuulostaa epäilyttävän sivistävältä, mutta kuulemma esitys on oikein viihdyttävä. Toivottavasti, olisi kovin noloa herätä esiripun laskeutuessa kuolavana leualla.