26.9.2012

To do ja not to do -lista

Käy lenkillä. Keitä kahvia. Lue tenttiin. Osta maitoa. Hae lapset hoidosta. Tyhjennä pyykkikone. Hanki esikoiselle talvihaalari. Hoida nyt viimeinkin ne kiitoskortit kuntoon. Selvitä, mihin hääkuvat voisi laittaa jakoon salasanan taakse. Nuku joskus kunnolla. Leikkaa lasten kynnet. Laihduta kesän aikana kertyneet kilot kavereineen. Yritä muistaa, että tätä harmautta seuraa pimeys, mutta sitten taas kevät. Toivo kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että miehen duunissa käynnistyvät yt-neuvottelut eivät tarkoita taas sitä veemäisintä vaihtoehtoa. Telepatioi siskolle työpaikka ja parisuhteeseen harmoniaa. Muista ystävää, jonka äiti ei nähnyt lapsenlastaan ja ole kiitollinen siitä, mitä on. Älä pelkää. Älä kyynisty. Älä provosoidu.

Bonus: Yritä välttää Paulo Coelholta kuulostamista.

20.9.2012

Kamera, valot, PAIKKA!

Minä en tajua yhtä juttua. No en kovin montaakaan juttua, mutta esimerkiksi tätä: miten ihmeessä kuvapainotteiset äitibloggaajaihmiset (tai ihmiset ylipäätään) onnistuvat ottamaan niitä seesteisiä poseerauskuvia? Siis tiedättekö, lapset nakottavat jossain dekolehtimäisessä ympäristössä tyylikkäissä, tahrattomissa, muka-huolimattomattomissa vaatteissaan sen näköisinä kuin hetki olisi vangittu ihan huomaamatta, kesken jonkun kehittävän, yhteisöllisen puuhastelun?

Minun lapsistani ei saa sellaisia kuvia, eikä edes vähän vähemmän täydellisiä yhteiskuvia. Ei ole saanut sen jälkeen kun pikkuveli sai jalat alleen. Onnistuneiden yhteisotosten määrä viime kuukausina on tasan nolla. Ne eivät kertakaikkiaan pysy sekuntiakaan paikallaan yhtä aikaa.

Tänään(kin) taas yritin. Lopputuloksen näette alla. Ei tule minusta lastenvaateblogistia, ei. (Paitsi että ei tulisi kyllä muutenkaan, kun olen tällainen muinaisjäänne old school -bloggari. Pelkästään kuvien käyttäminen ylipäätään on vähän siinä ja siinä. Ei vaan kuulkaa tehty sellaista silloin vuonna 2005, kun ensimmäisen kerran kirjauduin Bloggeriin, paitsi ehkä neuleblogeissa, joita itsekin silloin muodikkaasti hyljeksin.)


11.9.2012

Pim! Olen dinosaurus.

Hei vaan hei täältä opintovapaalta! (Hah, en siis ole enää sataprosenttinen kotiäiti, yhteiskunnan elätti, naisten urakehityksen jarru, isien vanhemmuuden sortaja, tasa-arvon vihollinen ja kaikkia niitä muita asioita, joista olen vastuussa oltuani enemmän ja vähemmän kotona melkein kolme ja puoli vuotta. Kyllä nyt taas on helpompi hengittää.) Lapset laskeutuvat jo toista viikkoa pehmeästi hoitohommiin: viime viikolla hoitoaika oli 3 x 2 h, tällä viikolla eilen kolme tuntia, tänään neljä tuntia ja huomenna taas kolme tuntia - jos lainkaan, pienempi kun vaikuttaa vähän köhäiseltä. Johan tässä oliskin aika aloittaa se hemmetin kahdeksan kuukauden räkäkausi. Ai että odotan niitä sohvalla istuma-asennossa lapsi sylissä valvottuja öitä, uusiksi menneitä suunnitelmia, Panadolin annostelua pilkkopimeässä ja räkään sotkettuja mustia vaatteita, sohvatyynyjä ynnä muita tekstiilejä.

No niin, takaisin asiaan. Aluksi (tarkemmin sanoen viime maanantaina) minua vaivasi vähän huono omatunto ja itselleni kohtuullisen harvinainen vieras, syyllisyys. Olen tietenkin tässä viime vuosina pohtinut, pitäisikö syyllistyä siitä, että olen pitänyt molemmat lapset pääasiassa kotona, vaikka hoidossa lapsi kuulemma sosiaalistuu ja oppii uusia taitoja ja itsenäistyy ja saa kaikkia hienoja virikkeitä, joista ei täällä kotona mutsin kanssa pyöriessä ole tietoakaan. Tai ehkä tämä väite koskee vain päiväkotihoitoa? No, hoitomuodosta viis, todellisuushan on (myös meillä, vaikka kyse onkin kotihoidosta ja lapsia on vain neljä), että se 3-4 tuntia menee pääasiassa pukemiseen, puistoon kulkemiseen, siellä leikkimiseen, kotiin palaamiseen, riisumiseen, vessa-/vaippahommiin ja syömiseen, joten ihan hirveän paljon minun tarjoamistani virikkeistä homma ei eroa. Onpahan kuitenkin vähän vaihtelua itse kullekin. Muksut ovat  leikkikavereista tyytyväisiä, ja mun vauvalainenkin tuntuu viihtyvän. Ensimmäisenä aamuna sitä vähän itketti, mutta sen jälkeen itku on tullut vasta silloin, kun hoitaja lähtee (!).

Näillä siis mennään ainakin syyskuu, mahdollisesti lokakuukin. Ja marraskuuksi lähdetäänkin sitten reissuun, varattiin eilen lennot Helsinki-Singapore-Langkawi-Singapore-Helsinki! Kolmen viikon reissu leikkii olevansa jonkinlainen häämatka, vaikka tokikin seuranamme ovat ei-ihan-niin-tuoreen rakkautemme lisäksi myös sen melko tuoreet hedelmät. Lomailu on siten varsin suhteellinen käsite, mutta eipähän tarvitse siivota, pyykätä, laittaa ruokaa tai kahlata loskassa. Vielä kun voittaisin lotossa (tai edes tienaisin jotain varaamistani kirppispöydistä), niin avot. Kuulemmahan Singaporessa esimerkiksi on aika kivasti kaikenlaisia rahantuhlausmahdollisuuksia.

Anyways, takaisin todellisuuteen. Päätin tuossa ex tempore tehdä huvikseni muutaman ruotsin kurssin, kun tarvitsen joitakin extraopintopisteitä (niin, olen nyt oppinut, että nykyään ne eivät siis ole enää opintoviikkoja, vaan opintopisteitä!). Valitsin ruotsin osittain laiskuuttani (kuvittelen pääseväni siinä melko helpolla) ja osittain siksi, että olisi kiva pystyä osoittamaan paperilla, että jossain määrin osaan ko. kieltä. Mitään virkamiesruotsia ihmeellisempää osoitustahan minulla ei asiasta ole nykyistä ruotsinkielistä sukunimeä lukuunottamatta - joka ei siis tietenkään kerro yhtään mitään, koska on olemassa monia ihmisiä, joiden voisi nimensä perusteella kuvitella osaavan ruotsia, mutta jotka puhuvat hädintuskin edes englantia. Ja päin vastoin toki myös, itsellänikin on monta tuttua, jotka hämäävän suomenkielisestä nimestään huolimatta ovat suomenruotsalaisempia kuin Elisabeth Rehn ja Marco Bjurström yhteensä.

Okei, eksyin taas aiheesta. Suuntasin tänään siis maltillisen kiinnostuneena ja melkoisen hämilläni liike-elämän ruotsia oppimaan. Kurssin aluksi käytiin "keskustelua" kyselemällä valmiilta listalta teennäisiä kysymyksiä tyyliin "onko täällä joku, joka soittaa jotain soitinta". Kävi ilmi, että olen ainoa, joka on naimisissa ja jolla on lapsia. Ja että parini on aloittanut opintonsa samana vuonna kun minä jäin äitiyslomalle. Hän puolestaan on ollut ALA-ASTEELLA kun minä istuin ensimmäisillä luennoillani.

Voi kiesus mä olen vanha! Tunsin itseni ihan keski-ikäiseksi dinosaurukseksi. Kaikki esimerkkilauseetkin olivat tyyppiä "det tar ungefär fem år att bli magister". Fem år my ass. Onko ihan pakko koko ajan korostaa, että en ole ihan suositellussa aikataulussa näiden opintojeni kanssa? Yritän lohduttautua sillä, että muilla ei oletettavasti ole myöskään kymmenen vuoden työhistoriaa ja kahta lasta, vaikka oletettavasti niillä 23-vuotiailla voi olla mun ikäisenä myös ne SEKÄ se hemmetin loppututkinto. Oh well, en anna tämän estää itseäni sivistymästä niin kauan kuin kanssaopiskelijat eivät sentään teitittele minua.

Ja niin, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oli siellä kurssilla kyllä yksi minua vanhempikin tyyppi. Se oli kalju ja sillä oli Madeira-paita sekä vyötärölaukku. Ja kuten FB:ssäkin huomautin, housut toki myös. (Luojan kiitos.)

Loppuun vielä eräs kysymys noihin virikkeisiin liittyen. Igge oli tänään poiminut puistosta mukaansa pienen omenan (olisko se sitten joku koristeomena, eos) ja haluaa kuulemma askarrella siitä. Sitä tässä nyt vaan mietin, että mitä hittoa voi askarrella yhdestä omenasta? Ihan heti ei tullut mieleen yhtään ideaa. Että jos jollain on yksinkertaisia askarteluideoita, joissa käytetään pientä, puolimätää omenaa, niin nyt olis hyvä aika jakaa ne. Jotenkin hätäpäissäni nimittäin lupasin, että askarrellaan myöhemmin, ja vähän epäilen, että joudun tästä lupauksestani vielä tilille.