Tulin, näin, mikään ei muutu

Kävin tänään töissä. Lyhyesti tiivistäen vaikuttaa vahvasti siltä, että sama p*skahan se siellä, vaikka onkin vähän kiiltävämpi, juuri remontoitu paketti. Toisaalta olen erään yllättävän poismenouutisen kuultuani kuitenkin sillä mielin, että nämä ongelmat ovat sellaisia, jotka otan mieluummin kuin jotkut muut.

Olis varmaan jotenkin siistimpää mennä töihin, jos en olisi ollut jo opintovapaalla. Lounasrauha ei tunnu niin erityiseltä, eikä aikuisten seurakaan. Ensimmäinen reaktio oli lähinnä hämmennys: on niin epätodellista olla siellä, mistä reilut neljä vuotta sitten lähdin. Tuttua ja sitten kuitenkin vierasta, enkä varmaan ole itsekään sama kuin ennen. Odotan edelleen valaistumista, joka kertoisi, mihin suuntaan työasioissa kannattaisi lähteä. Toistaiseksi nyt näin, vaikka valitettavasti fiilikset ovat tietyistä syistä vähän pakkasella.

Aamulla pikkuveli komensi aivan hämillään, että mamma ei saa piirtää naamaan, mitä sinä teet, ei saa piirtää naamaan. Hän sattui todistamaan ensimmäistä kertaa silmien rajausta, vaikka se onkin melkein joka-aamuinen operaatio. Isoveli ilmoitti perjantaina päiväkodissa, että ei halua jäädä sinne, koska tykkää enemmän mammasta ja papasta kuin päiväkodin tädeistä. Toisaalta joka jumalan kerta kotiinlähtö on hankalaa, koska leikit ovat kesken ja kotona on kuulemma ihan tylsää. Ota näistä selvä!

Kaiken kaikkiaan on vaan niin outo olo. Muistelen haikeudella päiväkahvitteluja naapurin samanikäisen vauvan äidin kanssa, mustikkapiirakoita ja vauva-asioihin turhautumista ja väsyneitä silmiä. Viimeiset toki kuuluvat elämään edelleen, sängyssämme nukkuu lähes joka yö neljä ihmistä. Valitamme suuhun iskeytyviä kantapäitä ja toisaalta kumpikaan ei raaski aloittaa kovaa koulutusta, kun eivät ne kuitenkaan enää kauaa sinne tunge. Kai.

Sitä vaan että...

...olemme elossa, joskin mulla on matkatuliaisina maailmanlopun flunssa ja pojilla viikonloppubonarina muheva silmätulehdus, joten hekin sairastavat kanssani kotona. Gradu on viimeistelyä ja oikolukua vaille valmis (!!!), sanoi professori, joten tämän viimeisen (!!!!!!) opintovapaaviikon teema on siis tekeleen saattaminen palautuskuntoon. Ja yksi tenttikin olis vielä ohjelmassa.

Paluu päiväkotiin sujui erinomaisesti, pojat olisivat olleet menossa sinne jo heti maanantaina, vaikka pidimme sen vielä lomaa, kun paluulento sattui aamuyöksi. Perjantaistakin tuli vapaapäivä, kun päätimme vähän ex tempore lähteä koko perhe miehen sopivasti sattuneiden työkuvioiden takia Kuopioon mummu-ukkilaan viikonlopuksi jo torstaina. Nyt tuntuu siltä, että voitais ehkä olla kotonakin välillä.

Ensi viikolla odottaa paitsi konttori, myös se ihan eka vanhempainilta. Haluaisin mennä, mutta en tiedä, pitäisikö lähettää mies sinne ihan vaan tasa-arvon nimissä. Tai sitten voitais mennä molemmat, mutta se vaatisi lapsenvahtia. Miksei siellä voi olla lapsiparkkia?

Mietin myös, mitä sisäisen feministin pitäisi ajatella, kun päivähoitolasku tuli minun nimelläni. Että ollako iloinen siitä, että oletuksena ei ole, että mies maksaa vai ollako ärsyyntynyt siitä, että oletuksena on, että nainen hoitaa. Tästä näkökulmasta ei vaan voi voittaa.

Mutta mutta. Palaan, kun nämä päällimmäiset on hoidettu. Siihen asti luen innolla ainekirjoituksia ja lakkaan potemasta ahdistusta, kun en jaksa osallistua. Ei se maailma ole ennenkään mihinkään karannut, vaikka ihan joka soppaan ei ehtiskään lusikkaansa työntää. Ajattelin jopa, että pitäiskö siitä matkakohteesta jotain kirjoittaa?

Hyvä suunnittelu on kaiken a ja o?

Haluaisin vastata kaikkiin kommentteihin, mutta en vaan kykene. Lentokentälle pitäis lähteä neljän tunnin päästä ja melkein kaikki on pakkaamatta ja kauppaan pitäis keretä ja liput tulostaa ja passit paikantaa ja gradun eka versio (!!!) lähettää proffalle ja avaimet viedä naapuriin ja jääkaappi tyhjentää ja ja...

Jep. Ehkä parempi olla bloggailemati just nyt. Heihei, nauttikaa syksystä, palaan asiaan viimeistään parin viikon päästä! Tai ehkä jo aiemmin, jos löydän tabletin laturin. Taas yksi juttu muistettavien listalle!