26.11.2013

Jo perinteinen marraskuun valituspostaus

Mua vaan syö joka jumalan marraskuu. Paitsi viime vuonna vähemmän, kun reissattiin ihanaan aurinkoon. Mutta muuten. Eilen liukastuin toimiston ovella oksennukseen. Siihenpä ne maanantain fiilikset voikin kätevästi tiivistää.

Olen jotenkin apaattinen, en oikein saa mitään aikaiseksi. Tekisi mieleni vaan valittaa ja ehkä välissä vähän puhua p*skaa. Muut juoksee ja neuloo ja harrastaa ja lukee ja seuraa Siltaa ja käy elokuvissa ja matkustaa. Mitä minä teen? Juoksen joko dagiksen kautta töihin tai töistä dagiksen kautta kotiin. Sotken aina vaatteeni kuraan siellä pimeässä puistossa. Palelen. Ärsyynnyn. Turhaudun.  Juon vähän liikaa skumppaa pikkujouluissa (ei silleen voin huonosti ja sökellän -liikaa, vaan silleen ehkä turhan hurlumhei -liikaa) ja hillun jonnekin pikkutunneille. Kadehdin kaikkia oman elämänsä sankareita ja onnistujia ja irtiottajia.

Tänään, kun hosuin taas lapsia hakemaan, mietin kuitenkin, että kyllä siinä kliseessä, että lapsi tuo elämään merkityksellisyyttä, on jotain perää. (Mietin kyllä myös, että miten olen taas melkein viimeinen hakija, vaikka kello on vasta 16.20. Moneltako ne muut vanhemmat oikein lähtevät töistä!?) Merkityksellisyyden tunnetta on vaikea selittää kuulostamatta banaalilta. Jotain siinä vaan on, joka ainakaan minulle ei ollut auennut ennen omaa kokemusta. Miten voi niin fyysisesti odottaa näkevänsä jonkun, se muistuttaa vähän sellaista hullua ensirakkauden huumaa, joka ei kuitenkaan väljähdy. Ja silti tavallisena päivänä tavallisissa töissä tai missä vaan on ihan niin kuin muutkin, ei se tunne ole mikään kaikenpeittävä ja -nielevä hulluus. Ennemminkin ohimenevä ajatus, joka vaan välillä sisäisesti hymyilyttää.

Käytännön tasolla äitiys on tällä(kin) hetkellä huomattavasti vähemmän ylevää ja enemmän ihan vaan ärsyttävää. Mikään ei meinaa mennä perille ilman äänen korottamista. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, ja silti on ilmeisen mahdotonta uskoa, kun sanotaan, että nyt jätä se rauhaan/älä tee noin/olkaa rauhallisemmin/jne. koska kohta sattuu. Pienempi ulvoo milloin mitäkin (ei halua potalle, haluaa potalle, ei halua ruokaa, haluaa ruokaa, haluaa jotain mitä toisella on, ei halua lähteä/tulla/olla/istua/maata jne.) ja isompi maalailee taivaanrantaa ja touhuaa kaikkea muuta paitsi sitä, mitä pitäisi. Välillä onkin sitten hyvä taistella jostain joko verbaalisesti tai perinteisin nyrkkineuvottelumenetelmin. Hirvittävän iso osa arkipäivien yhteisestä ajasta menee komentamiseen, kouluttamiseen ja hoputtamiseen sekä erinäisten suoritteiden (pukeminen, syöminen, siivoaminen, peseminen jne.) läpiviemiseen.

Sitä kyllä ihmettelen, että mihin ihmeeseen olen aikanaan käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan? Koska sitähän on pakko ollut olla ihan tuhottomasti kun vertaa nykyiseen. Ja miten sitä ei silloin koskaan muka ollut mihinkään? Kyllä en ymmärrä. Onneksi kohta on joulu ja pari viikkoa vapaata.

16 kommenttia:

  1. Yhdyn jokaikiseen sanaasi. Marraskuu on yhtä p..kaa - aina ja joka vuosi. Piste.

    Mutta hei, sunnuntaina on jo joulukuu ja voi todeta, että: "minä selvisin tänäkin vuonna marraskuusta hengissä, jihaa!" Tsemppiä vielä näihin muutamiin päiviin! Joulu(kuut)a odotellessa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun kirjoissa kaikista pahimman kuukauden tittelistä taistelevat tasaväkisesti marraskuu ja ikitylsä tammikuu, joka kestää varmasti oikeasti noin 160 päivää, väittivät kalenterit ihan mitä vaan. Onneks marraskuu vetelee sentään jo viimeisiään ja tänään on kaiken lisäksi palkkapäivä! :)

      Poista
  2. Samaa mietin minä joka päivä, missä muut vanhemmat on töissä kun lapset tuodaan hoitoon kasin jälkeen ja kun juoksujalkaa saavun tarhan pihalle klo 16.30 maissa, niin siellä ei ole enää juuri ketään. Todella raivostuttavaa, että oma lapsi on se joka aina haetaan viimeisten joukossa. No myös sitä olen miettinyt minne käytin ennen lapsia sen kaiken vapaan ajan ja myös rahan, jota sitäkin oli tietty enemmän käytössä kuin nykyään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama meillä, lapset tulee kasin-ysin välillä ja lähtee ennen neljää. Mä luulin, että mun ei tarvis tuntea tätä lapseni-on-viimeisenä-päiväkodin-pihalla -syyllisyyttä kun asutaan ja ollaan töissä lähellä päiväkotia, mut väärässä olin..

      Poista
    2. Höpö höpö, siellä on vielä monta pientä pinkkiä kun me kurvataan paikalle (vasta!) puoli viideltä. Voisipa ite ehtiä jo ennen neljää... Meillä vaan sekä työ että koti logistisesti turhan kaukana. Tosin isompi protestoi usein haettassa että tullaan liian aikaisin.
      t. ex-naapuri

      Poista
  3. Voi, tsemppiä. Onneksi enää pari päivää vuoden ankeinta kuukautta jäljellä! Mut mä oon _niin_ miettinyt noita samoja juttuja. En esimerkiksi käsitä miten mulla ei ennen lasten syntymääkään ollut valokuvat albumissa (kun en muka ehtinyt) ja sitäkin olen yhden päiväkotipuolivuotisen aikana todellakin pohtinut, että onko kaikkien muiden lasten toinen vanhempi joku opettaja tms. joka pääsee töistä viimeistään kolmelta. En käsitä. Puoli viisihän on tosi aikaisin olla päiväkodin pihassa.

    Mulla on kyllä marraskuussa revennyt herkuttelu ihan käsistä. Jotain iloa pitää hakea elämään. Tästä on sit hyvä jatkaa joulukuuhun ja tsempata sit taas tammikuun alussa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja joo herkuttelu - totean vaan, että tiedän mistä puhut... ;)

      Poista
  4. Voin lohduttaa, että myös opettaja tuntee vievänsä lapsensa hoitoon ennen muita ja hakevansa viimeisten joukossa. En ihan oikeasti tiedä mitä ne muiden lasten vanhemmat tekevät työkseen.

    Meillä vetkuttelu, vatulointi ja vastustaminen ovat samassa (esikoisen) persoonassa. Kuopus puolestaan on vielä niin pieni, ettei osaa tehdä mitään itse. Pyytäminen, jankuttaminen, komentaminen ja huutaminen (tunnustan) seuraavat vääjäämättä toisiaan, kun MITÄÄN EI VAIN TAPAHDU ennen kuin suuttuu. Lisää sopiviin väleihin raivareita, tekoitkua ja -ulvontaa sekä pienemmän sisaruksen tönimistä. Syö naista. Jopa päiväkodissa ottivat puheeksi, ettei mitään tapahdu ennen kuin sanotaan se viimeinen sana. Mitä siihen voi sanoa. Tiedän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en myöskään oikein ymmärrä, miksi aina pitää suuttua ennenkuin haalari löytää nuoren herran päälle. Olen miettinyt, että onko homma mennyt jo jossain kohtaa, vuosia sitten, vikaan, että lapsi on keksinyt ettei totella tarvitse ennenkuin äidin korvista nousee savu. Vai mikä siinä on. Olen kuullut lapsista, joiden kanssa (kuulemma, muka) riittää ihan vaan _keskustelu_. Olisi kiva kyllä joskus todistaa miten ne keskustelee kun vaatteet eivät löydä päälle eikä iltapesulle tulla eikä vessaan mennä eikä ruokaa syödä. Tai kyllä meilläkin keskustellaan mut lopulta vähintäänkin uhkaillaan.

      Poista
    2. Olikohan mun mutsi jotenkin erityisen kylmähermoinen, kun meillä kotona tehtiin aina niin, että jos näyttää että lapsi vaan venkoilunhalustaan ei jotakin tee, niin olkoon ilman. Muistan esim. kerran, kun oltiin lähdössä mummolaan (10 min. automatka) kovalla pakkasella, ja itse kieltäydyin pistämästä takkia päälle. Parin minuutin keskustelun jälkeen äiti sanoi vaan, että nyt joka tapauksessa mennään, laitatko takin päälle vai ei. Sanoin ei. Istuin sen 10 min. helkatin kylmässä autossa kahteen suuntaan, ja asiasta ei käsittääkseni tarvinnut enää sen jälkeen käydä keskusteluja. Taisin olla 5 tai 6-vuotias.
      Muita metodeja olivat mm. ruokapöydästä kokonaan pois jos ei osaa olla häiriköimättä, "äiti ja isä siivoaa" jos lasten huoneet oli jatkuvasti kaaoksessa (tarkoitti siis lattialla olevan tavaramäärän katoamista jätesäkkiin, ja palautumista sieltä sitten pikkuhiljaa jos ja kun huone pysyi sen jälkeen siistinä) ja "kaupassa huutaja viedään ulos loppuostosten ajaksi", joka oli lapsen rankaisemista tylsyydellä: jos ei sanominen kaupassa auttanut, isä otti lapsen (tai lapset) matkaan ja piti mennä kaupan eteen ulos seisoskelemaan kunnes äiti oli hoitanut ostokset loppuun. Yleensä tuli kylmä ja hiton tylsää, eli ei tätäkään kovin montaa kertaa jaksanut testata.
      Joskus musta tuntuu että meidän vanhempien on täytynyt olla täysin immuuneja lasten huudolle ja väninälle, että ovat jaksaneet näitä systemaattisesti toteuttaa :D

      Poista
    3. Yleensä mä toteutan kyllä myös sitä metodia, että jos venkoilu ei lopu, niin olkoon ilman. Mut sitten on asioita, jotka on pakko saada tehtyä, esimerkiksi sinne päiväkotiin on aamulla lähdettävä. Se että jättäisin 2- ja 4-vuotiaat yksin kotiin ei oikein ole vaihtoehto.... Vaikka usko mua, että mieli on kyllä välillä tehnyt! :)

      Poista
    4. Hei, kokeileppa ihan oikeesti lähteä ilman lapsia. Nimimerkillä, kokemusta on. ;)

      Itselläni paloi nimittäin ihan täysin pinna yks aamu, kiskaisin itselleni takin päälle ja painelin ovesta ulos. Olin käynnistelemässä autoa, kun tenava alkoi huudella itkun sekaisella äänellä oven raossa, että olinko ihan oikeasti lähdössä ilman häntä ja jättäisin hänet yksin kotiin. Saatuaan kysymykseensä myönteisen vastauksen, veteli tenava vaatteet päällä ennätysajassa. No, en mä (ehkä) olisi kyllä jättänyt sitä yksin kotiin, mutta pienet valkoiset valheet kai silloin tällöin sallitaan... ;)

      Poista
    5. Meilläkin on lapsi kyllä pari kertaa jäänyt kotiin tilanteessa, jossa on voinut jäädä kuuntelemaan oven taakse miten sillä menee. On pari seuraavaa kertaa kyllä menneet ne haalarit aika vauhdilla päälle. Mutta sitten sekin on unohtunut...

      Poista
  5. Kiitos tuosta merkityksellisyyden kuvauksesta - antoi minulle jotain, mitä en oikein osaa selittää. Itsellänihän siis ei ole lapsia, enkä voi kuvitella, miltä vanhemmuus tuntuu. Juuri eilen mietin, että eivätkö lapset vain toisi lisämurhetta empaattiselle ihmiselle, kun pitää murehtia niiden puolesta koko loppuelämä. Näin marraskuussa kaipaakin muistutusta siitä, mikä elämässä on valoisaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa kiva mieli kommentistasi, kiitos! Kyllä huolehtiminen ja murehtiminenkin vanhemmuuteen kuuluu, mutta niiden kanssa oppii elämään. Ei oikein ole vaihtoehtoja :) Ja sit tosiaan on se toinen puoli, kaikki ne hyvät asiat, joita on mahdotonta kuvailla. Mulle henkilökohtaisesti yks iso juttu on ollut se, että tällaiselle levottamalle sielulle on jotenkin perustavanlaatuisesti rauhoittavaa nähdä, että elämä jatkuu.

      Poista
  6. Hyvin kuvattu toi omiin lapsiin kohdistuva palava rakkaus. Mä surffaan töissä lasten kuvia netistä ja muistelen myhäillen niiden pöljäilyitä. Ja astun viimeiset askeleet tarhanpihalle malttamattoman, kohta taas näen ne hassut höpöliinit! Olen ehkä ennenkin siteerannut tätä lähteetöntä kiteytystä, mut joku joskus sanoi, että omaan mieheen voi rakastua vain kerran, omiin lapsiin rakastuu joka päivä uudestaan <3

    VastaaPoista